Tajunnanvirtaa

Lomaa aloitellessa olen ehtinyt pohdiskella kulunutta syksyä ja tajuta, kuinka paljon se on mua muuttanut positiivisessa mielessä. Vaikka hankaliakin hetkiä on mahtunut matkan varrelle, olen ihan älyttömän iloinen siitä, että uskalsin aloittaa itsenäisemmän elämän vieraassa maassa. Kokemus on kasvattanut mua neljässä kuukaudessa huomattavasti enemmän kuin nuo aiemmat kolme yliopistovuotta yhteensä. Siksi ajattelin avautua vähän tämänhetkisistä tunnelmista: aihe menee hiukan henkilökohtaiseksi, mutta olkoon.

Ihan ensimmäiseksi pitää mainita, että voin ruksia yli pari kohtaa "Nämä asiat tahdon saavuttaa" -unelmalistaltani. Olen halunnut päästä Sorbonneen opiskelemaan noin viimeiset kymmenen vuotta, ja se haave on nyt toteutettu. Samoin vieraan kielen omaksuminen sellaisella tasolla, että sillä oikeasti pärjää, tuntuu todella  palkitsevalta. Keväällä mun pitäisi vain uskaltaa jutella ihmisille enemmän eikä istua himassa nenä kiinni Balzacissa, vaikka se tekeekin hyvää kirjalliselle ilmaisulle.

Toisekseen olen selättänyt monta pientä ja hiukan suurempaakin pelkoa. Marraskuussa piti selviytyä vatsataudista ihan itse (ikuinen kauhuskenaarioni), ja tänään kykenin jopa pitämään esitelmän ranskaksi suhteellisen vähän änkyttäen. Ihmismassojen sietokykyni ja itseluottamukseni ovat kasvaneet suurkaupungissa kämppäämisen myötä: on itse asiassa kummallista, että mulla on täällä huomattavasti turvallisempi olo kuin Helsingissä. Porhoasuinalueeni toki vaikuttaa asiaan, mutta jostain syystä keskus-Pariisissa - lähiöt ovat tietenkin oma lukunsa -.liikkuminen tuntuu huomattavasti mutkattomammalta kuin Suomessa. Yksin ei tarvitse koskaan olla, mutta omaa tilaa on riittävästi.

Ylipäätään Helsingille ja koko Suomelle on tervetullutta saada uutta mittakaavaa. Yhtäältä kotimaan  pienuuden, kuppikuntaisuuden ja ahtaat piirit tajuaa entistä voimakkaammin, toisaalta joitain seikkoja kuten paperihommien toimivuutta tai yleisiä siisteysstandardeja osaa arvostaa uudella tavalla. Joulukuun Helsinki-vierailut herättivät yllättävän kaksijakoisia tunteita: perhettä ja ystäviä oli ihanaa nähdä, mutten aavistanut, että olisin ehtinyt jo juurtua toisaalle siinä määrin, että ikävöisin takaisin Pariisin-kotiin. Tajusin myös, kuinka suuri vaikutus Suomen syyspimeydellä on psykologisesti: olo on ollut viime kuukausina huomattavasti stressittömämpi ja virkeämpi kuin aikaisempina vuosina.

Siis: LÄHTEKÄÄ HYVÄT IHMISET VAIHTOON. Mitä kauemmas, sen parempi! Ranska on kuitenkin länsimainen yhteiskunta, joten en osaa kuvitellakaan, miten mullistavaa olisi päästä aivan totaalisen toisenlaiseen ympäristöön. Lähteminen ei ole helppoa, mutta jos minä - ujo, rajoittunut ja paniikkihäiriöinen henkilö, joka ei vielä kesäkuussa pystynyt poistumaan kotoaan ahdistumatta - pystyin siihen, pystyy ihan kuka tahansa muukin. (: