Fuugan taito

Mulla oli pitkään jonkinlainen antipatia Bachia kohtaan - lieneekö johtunut siitä, että kuulin sitä päivittäin kotona ja korvani kyllästyivät. Asia korjaantui syksyllä 2010, kun uskaltauduin musiikkitieteen muoto-opin kurssille. Luennoitsija selitti meille analyysin perusasiat ja kuuntelutti WTK:n cis-mollipreludin ja -fuugan Richterin soittamina. Sillä hetkellä mun kahdelle aivosolulleni alkoi vihdoin valjeta, mistä koko hommassa on kyse.

Tällaista tänään. Nauttikaa!

The Red Shoes

Tammikuussa katsoin tämän elokuvan...

...kuuntelin tätä albumia...

...ja näin nämä kenkäkaupan ikkunassa.

Joillain on ballerinavaihe 5-vuotiaina, joillain toisilla 21-vuotiaina.

Hotel Angst

Uskokaa tai älkää, otsikossa ilmaistu paikka on todella olemassa. Se löytyy Bordigheran pienestä rannikkokaupungista Luoteis-Italiassa. Nimi tosin on ikävä kyllä peräisin vain alkuperäisen omistajan Adolf Angstin (1845-1928) suvulta.

Kuva täältä.

Kuva täältä.

Kuva täältä.

Oikeasti kiinnostavan Hotel Angstista tekee sen vaiheikas menneisyys. Vuonna 1879 rakennettu pittoreski pytinki ehti kukoistaa belle époquen aikana, toimia myöhemmin sotasairaalana ja kärsiä lopulta lukuisista vahingonteoista. Aikoinaan siellä yöpyivät sellaiset merkkihenkilöt kuin kuningatar Viktoria tai pohatta Andrew Carnegie. Nyt rakennuksen ikkunat on laudoitettu, lattiat sortuneet ja maalipinnat lohkeilleet. Katon siroilla stukkokoristeilla on seuranaan graffiteja sekä mädänneitä seinäpaperinriekaleita. Ohikulkijaa varoitetaan ymmärrettävästi suurin kirjaimin: "VIETATO L'ACCESSO! PERICOLO DI CROLLO!"

Lahonnut respa täältä.

Onneksi joku rohkea ihminen on uskaltautunut viime vuosina dokumentoimaan rakennusta sekä sisä- että ulkopuolelta aseenaan laadukas digikamera. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa: on hämmentävää, kuinka pitkälle Hotel Angst on ehtinyt rapistua täsmälleen siinä kunnossa, jossa se yli sata vuotta sitten houkutteli turisteja kuin kärpäspaperi. Seinien ja kattojen haalistuneet freskot saattaa melkein hahmottaa, ja makuuhuoneista löytyy ikivanhoja sängynrunkoja sekä hylätty kylpyamme. Jopa lennätinlaite on säilynyt.

Vanha vuode täältä.

Porrashalli täältä.

Kun vertaa tuoretta kuvamateriaalia vuosisadan alun otoksiin, on tunnelma vähintäänkin psykedeelinen. Niin vähän on konkreettisesti muuttunut - ja kuitenkin niin paljon, kun aika on hiljaa mädättänyt kaiken ylimääräisen. Paikan kaikki historialliset kerrostumat ovat näkyvissä. Koko hotelli on ikään kuin jättikokoinen vanitas-asetelma tai ankea muistomerkki lopun vääjäämättömyydestä. On melkein sääli, että jokin yritys on päättänyt restauroida ja uudistaa alueen omaan käyttöönsä.

Hellakin on säilynyt täällä.

Rauniot täältä.

Näkymä täältä.

Hotel Angstin tarina on juuri sellainen, jota W.G. Sebaldin olisi voinut kuvitella hyödyntävän Saturnuksen renkaissa (1995). Sekä rakennus että kollaasinomainen ja fragmentaarinen romaani tekevät tahoillaan kunniaa rappion ja kukoistuksen jatkuville herkille vaihteluille. Nimenomaan tällaiset mietteet tekevät menneisyydestä niin äärettömän kiehtovan käsitteen.

Fasadi täältä.

P. S. Lisää kuvamateriaalia Hotel Angstista nykyisellään löytyy klikkaamalla tästä. Kukoistuskautenaan se on sen sijaan näyttänyt tältä. Sebaldista tulee aikoinaan oma postaus - sitä odotellessa suosittelen painokkaasti Saturnuksen renkaita kaikille!

Kylmät väreet

Alfred Cortot soittaa (1947) Debussyn preludit Les sons et les parfums tournent dans l'air du soir sekä Les collines d'Anacapri.

Snif.

Pilvisen päivän piristys

En olisi ikinä uskonut innostuvani Ernest Hemingwaysta. Niin pääsi kuitenkin käymään. Tosin edellisessä merkinnässä mainittu Nuoruuteni Pariisi kiinnosti jo anekdoottiensa ja ajankuvansa ansiosta: James Joyce, Ezra Pound, Sylvia Beach ja monet monet muut menneisyyden henkilöt saivat tarkemmin hahmottuvat kasvot.

Hemingway vuonna 1923: ei vielä ensinkään kuuluisaa partaa. Kuva täältä.

F. Scott Fitzgeraldille omistettu laaja henkilökuvaus herätti silti aivan erityisesti innostusta. Olin kuvitellut koko kirjailijan intuitiivisesti jokseenkin toisenlaiseksi persoonaksi - selitykseksi kelvatkoon, että tunnen hänen tuotannostaan ainoastaan Kultahatun, joka kuuluu kyllä ehdottomiin suosikkiromaaneihini. Fitzgeraldin elämästä sen sijaan en tiennyt eilistä ennen juuri mitään paitsi sen, että hänellä oli vaimo nimeltä Zelda ja että hän rakasti tätä kiihkeästi. Voisin silti uskoa, että Hemingwayn kaunistelematon ja samalla humaani luonnehdinta ystävästään on aika lailla oikeudenmukainen.

Kultahatun ensimmäisen painoksen kansi (1925, täältä). Huomatkaa T. J. Eckleburgin (oletettavasti?) silmät!

Tällä haavaa keskityn kuitenkin hieman myöhäisempään Vanhus ja meri -teokseen. Se on tähän mennessä osoittautunut vielä Pariisin-muistelmiakin autuaammaksi lukukokemukseksi. En käsitä, miten joku voi kirjoittaa niin yksinkertaisesti ja niin kauniisti kalastuksesta, merestä tai vaikka baseballista. Hemingwayn varma, jäntevä lause ja jollakin lailla melankolisen tyyni ilmaisu tuntuvat puhdistavilta kaiken tenttikirjajargonin jälkeen. Miksi haaskata adjektiiveja tai jähmeitä täytesanoja? 

"Oli tullut pimeä, sillä tavoin kuin syyskuussa auringonlaskun jälkeen pimeä nopeasti tulee. Hän makasi kokan kuluneen puun varassa ja lepäsi niin hyvin kuin taisi. Ensimmäiset tähdet pilkahtivat näkyviin. Hän ei tiennyt Rigelin nimeä, mutta hän näki sen ja tiesi, että tähdet kaikki kohta syttyisivät tuikkimaan ja että kaikki nuo hänen etäiset ystävänsä olisivat hänen seuranaan.

'Kalakin on minun ystäväni', hän sanoi ääneen. 'En ole koskaan nähnyt enkä kuullut mokomasta kalasta. Mutta minun täytyy tappaa se. Olen iloinen, ettei meidän tarvitse yrittää tappaa tähtiä.'

Ajattelehan, jos ihmisen joka päivä täytyisi yrittää surmata kuu, hän mietti. Kuu karkaa. Mutta entäpä jos ihmisen täytyisi joka päivä yrittää surmata aurinko? On meillä sentään onnellinen osa, hän tuumi.

Sitten hänen tuli sääli isoa kalaa, kun se ei ollut saanut mitään syödäkseen, mutta hänen järkähtämätön päätöksensä tappaa kala ei tämän säälin vuoksi hetkeksikään horjunut. Kuinkahan moni ihminen saa siitä ruokaa? hän tuumi. Mutta ovatko he sen arvoisia, että heidän sopii syödä sitä? Eivät tietenkään. Kukaan ei ole kyllin arvokas syömään sitä, sen käyttäytymisestä ja erinomaisesta arvokkuudesta päätellen.

Minä en näitä asioita ymmärrä, hän tuumi. Mutta hyvä on, ettei meidän tarvitse yrittää surmata aurinkoa tai kuuta tai tähtiä. Riittää, kun joutuu elämään merellä ja surmaamaan oikeita veljiään."

- Vanhus ja meri, s. 77-78.

Mitäpä tuohon enää lisäämään. Siksi poistun syömään päivällistä ennen kuin muutun nälästä heikkopäiseksi.