Belleville

En ole koskaan ollut kaupunkihistorian suurfani, mutta nyt kolahti. Tein eräälle kurssille kirjaesseen Gérard Jacquemet'n väikkäristä Belleville au XIXe siècle: du faubourg à la ville (1984) ja innostuin. On hauska lukea paikoista, joihin on useasti tehnyt kävelyretkiä, ja huomata, kuinka järjettömän paljon Pariisi on sadassa vuodessa muuttunut.

Bellevillen betonikorttelit sijoittuvat nykyisellään Koillis-Pariisiin 19. ja 20. kaupunginosien hoodeille. Suurin osa alueesta on viime vuosikymmenten aikana muuttunut urbaaniksi asfalttiviidakoksi, jossa sijaitsee Pariisin tämänhetkinen "chinatown" (13. kaupunginosassa on tosin jostain syystä toinenkin vastaava O.o). Eksoottiset ruokakaupat, hääpukuliikkeet ja lukuisat kapakat hallitsevat pääkadun (rue de Belleville) elämää, ja iltaisin puistonplänteillä voi seurata pikkupoikien taistelulajitreenejä. Pohjoisempaa Bellevilleä hallitsee puolestaan Napoléon III:nnen rakennuttama Buttes-Chaumontin näköalapuisto, jonka juurella asustaa sekalaisempaa seurakuntaa.

Vielä 1800-luvun alkupuolella koko alue oli kuitenkin agraarinen osa keskus-Pariisin esikaupunkialuetta. Belleville tunnettiin tuolloin viininviljelijöistään, joiden putiikkeihin metropolin köyhemmät kansanosat vaelsivat sunnuntaisin huvittelemaan ja nauttimaan edullisia virvokkeita. Ironista kyllä Bellevilleä pidettiin tuolloin myös maaseutuidyllinä, jonne saattoi paeta suurkaupungin saasteista ilmaa.

Vuosisadan puolivälissä väestönkasvu sai aikaan vilkastuvan muuttoliikkeen Bellevillen suuntaan. Pariisin alati nousevat vuokrat saivat aikaan sen, että työväki siirtyi asumaan kohti lähiöitä halvempien elinkustannusten toivossa. Niinpä Belleville popularisoitui entisestään ja alkoi etenkin Pariisin kommuunin (1871) jälkeen niittää mainetta väkivaltaisena köyhälistön kaupunginosana, jossa tuberkuloosi, alkoholismi ja veneeriset taudit olivat arkipäivää. Jacquemet tosin osoittaa, että kyseinen mielikuva on romantillisuudestaan huolimatta peräisin pääasiassa aikakauden lehdistön liioittelusta. Poliittisessa mielessä Bellevillestä muodostui joka tapauksessa hyvin sosialistinen ja maallistunut korttelirykelmä.

Lower East Side, anyone?

Virallisesti Belleville liitettiin Pariisiin vuonna 1860, kun kaupunginosajako muutettiin nykyiseen muotoonsa. Kylämäinen tunnelma kuitenkin säilyi asukkaiden välisissä sosiaalisissa suhteissa: iltaisin istuttiin kotikadulle juttelemaan, ja puolisot löydettiin useimmiten naapurustosta. Silti yhteydet Pariisiin olivat tiiviit, sillä pääkaupungin kuhina veti puoleensa työvoimaa, jota vuosisadan vaihteessa alkoi liikuttaa metro. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa bellevilleläiset olivatkin jo sangen hyvin sulautuneet pariisilaisväestöön,  ja hämäräperäiset syrjäsedut siirtyivät aina vain kauemmas koilliseen.

Belleville nykyisellään

Olisi hurjan kiva, jos joku tekisi Jacquemet'n teokselle jatkoa! Tutkija kaiketi itse kaavaili kirjoittavansa Bellevillen 1900-luvun historian, mutta ennätti kuolla ennen kuin suunnitelma toteutui. Mitenkähän esimerkiksi 1970-luvun betonikuutioiden rakennuttamiseen on tarkalleen ottaen päädytty?

(Kuvat jälleen kerran courtesy of Google tuota värillistä lukuun ottamatta.)

P. S. Bellevillen puistossa kantsii käydä, sieltä avautuu upea näköala kohti Pariisin keskustaa.
P.P.S. Illalla jännätään pressanvaaleja jo toista kertaa tänä keväänä. Go Hollande! :)

OMG

Luen parhaillaan Balzacin romaania La peau de chagrin, johon liittyen päätin tehdä pari pientä googletusta. Teoksen päähenkilö - kreivi Raphaël de Valentin - asuu nimittäin tekstin alkupuolella ihan Sorbonnen hoodeilla pienessä ullakkohuoneessa. Internetin ihmemaasta selvisi, että kyseinen rakennus (hôtel de Saint-Quentin) on aikanaan ollut juurikin niillä tienoilla, joissa tätä kirjoitan. Rue des Cordiers, jolla de Valentin romaanissa majailee, yhdisti nimittäin kotikadunpätkäni rue Victor Cousinin (silloinen rue de Cluny) suurempaan rue Saint-Jacquesiin.

Tässä kaupungissa on ehkä maailman siisteintä asua!

Adrien Moreaun kuvitusta (1897)

!

Lähtö lähestyy uhkaavasti. Elän tätä nykyä muuttolaatikoiden keskellä vuoroin panikoiden ja vuoroin innosta hyppien. Tekemättä olisi vielä noin kymmenen miljoonaa asiaa, mutta kaipa puuhailu auttaa muutoksen sulattamisessa.

Asunto sentään on plakkarissa, sitä on käyty paikan päällä katsomassa ja näin ollen se on hyväksi havaittu. Maksan toki itseni kipeäksi miniyksiöstä Sorbonnen kulmalla, mutta tuolla sijainnilla asustaisin vuoden vaikka vaatekomerossa. Ilman vanhempien taloudellista tukea tämäkään ei onnistuisi (kyllä, olen laiska kermaperse, joka ei ole juurikaan kartuttanurt opintokassaa käymällä oikeissa töissä), joten suurkiitokset heille siitä!

Lukeminen on viime aikoina yllättäen painottunut Pariisi-aiheisiin kirjoihin, joita löytyi syntymäpäiväpaketeista sekä kirjastosta. Koska opinnot alkavat varsinaisesti vasta syyskuun lopulla, ehdin turisteerata kolmisen viikkoa kaupungissa ja hyödyntää mainiosti ko. teosten vinkkejä, jipii! Aloitin Taide ja arkkitehtuuri: Pariisi -perusläpyskällä, mikä osoittautui sangen hyväksi ideaksi: runsas kuvamateriaali sekä kaupunginosittain jaettu rakenne auttoivat hahmottamaan eri kortteleita syvemmin. Siipalta saatu uunituore Lonely Planet -opas taas pääsee oikeuksiinsa erityisesti edullisten ruokapaikkojen metsästyksessä. Kämppäni lähistöllä sijaitsee sen mukaan ainakin halpa tiibetiläinen ravintola, jonka tahtoisin kernaasti koeajaa. Samoin pienen reippailumatkan päässä sijaitseva hammam teehuoneineen on koettava ehdottomasti.

Toisentyyppistä iloa tuottivat äidiltä saadut brittiläiset Pariisi-teokset. Stephen Clarken Paris Revealed: The Secret Life of a City osoittautui äärimmäisen hauskaksi sekä rennoksi luettavaksi, josta saattoi poimia lukuisia hyödyllisiä vihjeitä käytännön ranskalaiselämää ajatellen. Kuumimmista hipsteralueista sekä nykytaiteen trendeistä kiinnostuneille kirja antaisi varmasti vielä enemmän: Clarke asuu nimittäin cooliusastettaan kovaa vauhtia kasvattavassa 19. kaupunginosassa ja tarinoi luonnollisesti kotikulmistaan runsaanlaisesti. Historiallisista anekdooteista innostuville Graham Robbin Parisians: An Adventure History of Paris on puolestaan oiva valinta. Sen esseistiset sekä elävät kuvaukset tuovat mukavaa vastapainoa perinteiselle narratiiviselle historiakuvalle, joskaan tyylillisesti kaikki kertomukset eivät olleet ihan omaan makuuni. Ennen lähtöä yritänkin vielä kahlata läpi kirjastosta napatun Colin Jonesin perushistoriikin nimeltä Paris: Biography of a City, joka raskaasta datamäärästään huolimatta ajaa asiansa oikein mainiosti.

Lukematta on vielä tällä haavaa kaikkein kiinnostavin opus. Georges Pillementin Paris Disparu nimittäin käsittelee kaupungin historiaa sen kadonneiden sekä tuhoutuneiden rakennusten kautta. Pikaisen selailun perusteella teos sisältää tapauskertomusten lisäksi useita kauniita painokuvia. Sormia syyhyttää jo, vaikka pääni taipuu vielä hieman kankeasti ranskankieliseen tekstiin.

Sepä siitä. Seuraavaksi keskityn ranskalaisuuden vähemmän mukaviin puoliin kuten pankkitilin hankintaan, nettiliittymän pohtimiseen sekä kurssien todellisten opintopistemäärien metsästykseen.

Juhlavuosi- ja vaalitunnelmia

Lainasin maaliskuussa hetken mielijohteesta Alan Walkerin kuuluisan Liszt-elämäkerran (1983-1997) kaksi ensimmäistä osaa. Niteiden massiivisuus hieman hirvitti, mutta teos imaisikin mukaansa alta aikayksikön. Sitä ei siis syyttä ole ylistetty perinpohjaisimpana ja parhaana tieteellisenä katsauksena säveltäjän vaiheikkaaseen elämään.

Pianomusiikin grand old man (täältä).

Aivan ensimmäiseksi on pakko nostaa hattua Walkerin kurinalaiselle sekä laajalle lähdetyöskentelylle. Kirjoittaja on ilmeisesti käynyt läpi osapuilleen kaiken merkittävän alkuperäisaineiston Iberian niemimaan ja Istanbulin välillä - lukuisista arkistomatkoista puhumattakaan. Jokikinen Lisztiin liittyvä yksityiskohta, legenda ja huhupuhe on selvitelty pieteetillä. Kirjoittaja antaa aikalaiskuvauksille aivan konkreettisestikin paljon tilaa lainaten laajalti sanomalehtitekstejä, kirjeitä sekä juridisia dokumentteja. Tästä huolimatta Walkerin kerronta on yhtenäistä sekä eheää, ja nykypäivän lukijalle siinä on jopa nostalgista tyylillistä patinaa. Alaviitteetkin ovat kaikkea muuta kuin tylsää luettavaa: ne tukevaat eloisasti leipätekstiä ja antavat oivalliset puitteet jatkotutkimukselle.

Walker nivoo Lisztin musiikinkin osaksi teoksensa kronologista narratiivia, mikä osoittautuu haastavuudestaan huolimatta onnistuneeksi ratkaisuksi. Teoreettista analyysiä löytyy, mutta sekin tähtää ennemmin tyylillisen kokonaiskuvan luomiseen kuin epäolennaisissa yksityiskohdissa nysväämiseen. Siksi kaltaiseni asiaan perehtymättömänkin lukijan mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä. Myös Lisztin taiteellinen monipuolisuus korostuu, kun Walker tekee tarkasti selkoa pianisti-säveltäjän esseistä, konserttiohjelmistoista sekä kirjallisen ja uskonnollisen mielenkiinnon kohteista.

Alan Walkerin suurteos on kattavammastakin historiallisesta näkökulmasta käsin oivallinen johdatus 1800-luvun kulttuurielämään. Kirjoittaja koluaa Lisztin matkassa Euroopan metropoleja, merkkihenkilöitä sekä poliittisia kuohahduksia. Esimerkiksi vuoden 1848 yhteiskunnalliset myrskyt on ujutettu biografiseen tekstiin sangen tiiviisti ja elegantisti. Aivan erityisen kiehtovaksi muodostuu myös 1830-luvun pariisilaisen taide-elämän kuvaus: Chopinin, George Sandin, Lamartinen sekä Eugène Suen kaltaiset hahmot vilahtelevat teoksen sivuilla päätähuimaavalla tiheydellä. Taiteilijaverkoston tiiviydestä kertoo jotain se kuriositeetti, että Victor Hugon Kurjat-romaanin (1862) Cosette lienee saanut nimensä Lisztin Cosima-tyttäreltä.

Summa summarum: suosittelen suuresti kenelle tahansa 1800-luvun kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle. Juuri tällaista elämäkertateksti on parhaimmillaan: sujuvaa, mielenkiintoisesti rakennettua ja silti järjestelmällistä.

Liszt Weimarissa (kuva täältä).

P. S. Lähden pian äänestämään. Yleensä vaalivalvojaisia on ollut mukava seurailla illalla televisiosta, mutta tällä kertaa mahdollinen tulos herättää hieman huolta ja ahdistusta. Näin kaiken kukkuraksi viime yönä traumaattista painajaista, jossa isäni oli päättänyt liittyä persuihin. Toivon todella, ettei kyseessä ole minkään sortin enneuni!

Berliiniä, naturalismia ja Lisztiä

Mun blogistani on näköjään tulossa "leikkaa ja liimaa" -henkinen sekasikiö, kun en jaksa koskaan kirjoittaa tänne mitään erikseen. Ajattelin kuitenkin linkittää (taas) pikaisesti pari muualla julkaistua tekstiä sekä muistuttaa tärkeästä juhlavuodesta.

Ensinnäkin kävin katsastamassa Ateneumin Arjen sankarit -naturalisminäyttelyn, josta hajanaisia huomioita löytyy täältä. Ärsyttävästä nimestään ja joistakin muista ikävämmistä seikoista huolimatta kyseessä on ihan mielenkiintoinen teoskavalkadi. Tutumpien Edelefeltien sekä Schjerfbeckien seasta löytyy tällä kertaa ulkomaistakin taidetta, kirjallisuutta, valokuvia ja jopa filminpätkiä.

Tutustuin alkuvuodesta myös Allfred Döblinin jättiromaaniin Berlin Alexanderplatz (1929), josta tarkemmin täällä. Teos vaatisi varmasti useamman lukukerran, jotta siitä saisi enemmän irti, mutta jännittävä se oli ummikollekin vaikeaselkoisuudestaan huolimatta. Ilmeisesti W. G. Sebald teki muuten väitöskirjansa Döblinistä: olisi kiinnistavaa tietää, millaisen näkökulman tämä tuoreempi kirjailija valitsi.

Viimeisenä - ja tärkeimpänä - muistutan Franz Lisztin juhlavuodesta! Kyseinen säveltäjä ja pianovirtuoosi täyttää kunnioitettavat 200 vuotta. Parhaillaan on käynnissä Kirkko soikoon -festivaali, jossa Lisztin musiikki on tällä kertaa etualalla. Esimerkiksi sunnuntaina kello 14 alkaa Johanneksen kirkossa suoranainen Liszt-maraton, jossa voi kuulla mm. Legendoja sekä kuuluisaa h-mollisonaattia. Sinne siis!

Nuorehko Liszt on pöllitty täältä.

Blogini lukijamäärä on toki säälittävän vähäinen, mutta mainostan kaikkea tuommoista kuitenkin, jos vaikka joku sattumanvarainenkin kävijä saisi sittenkin inspiksen lähteä mukaan. ^_^

Tuhkasta tuhkaksi - Muisti ja muistaminen W. G. Sebaldin romaanissa Saturnuksen renkaat

”Olen harvoin tuntenut olevani yhtä vapaa kuin silloin, kulkiessani tunti- ja päiväkausia noilla osaksi vain harvaan asutuilla seuduilla jonkin matkan päässä rannikosta. […] Minun mieleni täyttivät matkan jälkeisenä aikana sekä muistot ihanasta vaeltajan vapaudesta että siitä jähmettävästä kauhusta, joka useasti valtasi minut katsellessani hävityksen ja tuhon jälkiä, jotka noilla syrjäseuduillakin ulottuivat kauas menneisiin aikoihin.”[1] 

Näin johdattelee W. G. Sebaldin Saturnuksen renkaat –romaanin (1995) kertoja lukijoitansa tekstin fragmentaariseen maailmaan, joka pyrkii tarjoamaan uudenlaisen näkökulman eurooppalaisen ihmisen menneisyyteen. Yhtäältä kaunokirjallisten tehokeinojen sekä toisaalta etäännytetyn esseistiikan kautta teos asettaa kyseenalaiseksi sen kronologisesti eheän tavan, jolla olemme tottuneet hahmottamaan viime vuosisatoina kehittynyttä kulttuuriperintöämme. Samalla romaani ottaa implisiittisesti kantaa laajempiin kysymyksiin historiatieteen sekä fiktion rajapinnoista. Onko mennyttä edes mahdollista kuvata perinteisen arvoneutraaliuteen tähtäävän tieteellisen diskurssin keinoin vai jäsentyykö se luontevammin kerronnallisen leikittelyn tai näennäisen katkonaisuuden kautta?

Tätä postmodernin historianfilosofian ongelmanasettelua Sebald havainnollistaa ennen kaikkea muistin sekä muistamisen tematiikan avulla. Saturnuksen renkaat –romaani avaa menneisyyttä kiinnostavalla psykologisella tavalla, jossa yhtäältä kollektiivinen ja traditiota säilyttävä muisti sekä toisaalta aktiivinen ja yksilöllisempi muistamisen prosessi risteävät.[2] Kerronnan epäsuoruus korostaa virtaavaa sekä häilyvää aikakäsitystä entisestään ja erottaa sen voimakkaasti 1800-luvulta asti kulttuurissamme vallinneesta käsityksestä, jonka mukaan historiantutkijan on syytä esittää mennneet tapahtumat mahdollisimman objektiivisesti ”sellaisina kuin ne ovat todella tapahtuneet”.[3] Sebaldin hienovaraiseen assosiatiivisuuteen nojaava tyyli esittää historian pikemmin yllättävien intertekstuaalisten viittausten verkostona, jonka merkitykset lukijan on aktiivisesti kaivettava esiin oman historiakuvansa pohjalta, mikä korostuu erityisesti maailmansotien kaltaisten suurten historiallisten traumojen yhteydessä. Näin muisti ja muistaminen sekä nivovat romaanin yksityiset ja yhteisölliset tasot eräänlaiseksi synteesiksi että muovaavat itse lukukokemusta.

Kaikkein konkreettisimmin aktiivinen muistaminen nousee Sebaldin romaanissa esille kertojan aseman kautta. Saturnuksen renkaat rakentuu päällisin puolin tämän salaperäisen, kenties kirjailijan alter egoksikin tulkittavan henkilön Kaakkois-Britanniaan suunnattujen matkakokemusten varaan. Vaikka kyseinen minäkertoja jätetään melko lailla anonyymiksi sekä lukijalle vieraaksi, rytmittävät hänen muistonsa sekä unensa tekstin kulkua ikään kuin toistuvina motiiveina. Esimerkiksi lapsuudessa ohikiitävästi nähty vuoristomaisema saa näin ennalta-arvaamatonta painoarvoa:

”Ja muistin, että kun unessa olin saapunut tieni päähän, käännyin katsomaan taakse, ja että kello oli tasan kuusi illalla. Vuorten terävät huiput, joiden välistä olin kulkenut, erottuivat lähes pelottavan tarkkoina vasten turkoosinsiniseksi värjäytynyttä taivasta […] Luultavasti juuri unhoon jääneet muistot synnyttävät sen omalaatuisen ylitodellisuuden, jonka kokee unissa. Tai ehkä sittenkin on kyse myös jostain muusta, jostakin usvaan verhotusta, jonka lävitse nähtynä kaikki unessa näyttää paljon selvemmältä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin.”[4]

Näiden näennäisen arkisten muistojen esiinnousua voisi havainnollistaa kirjallisuudentutkija Michael Rothbergin hyödyntämällä freudilaisella ”screen memory”-käsitteellä.[5] Sen mukaan ensi näkemältä irrallisten tai yhdentekevien mieleen tallentuneiden hetkien taustalta olisi mahdollista löytää joitakin tukahdutettuja, kenties traumaattisia kokemuksia. Niinpä edellä siteeratun kaltaisten kuvausten yhteydessä lukijan annetaan rivien välistä ymmärtää, että kyseiset muistot ovat peräisin toisen maailmansodan arpeuttamasta Saksasta. Muistamisesta muodostuu allegorista ja laajemmalla tasolla anakronistista, kun konkreettisen muistikuvan takaa hahmottuu piilomerkityksiä. Juuri tällainen monikerroksisuus osuu myös Sebaldin lukijan roolia korostavan kerronnan ytimeen: esimerkiksi Euroopan vallankäyttäjien häikäilemättömyyttä lähestytään vain vihjaavasti silkkiperhostuotannon kautta.

Muistamisen luonnetta mieltä kuohuttavana sekä traumaan nivoutuvana prosessina Sebald on aivan erityisen kiinnostavalla tavalla tuonut esille Italiaan sekä Keski-Eurooppaan sijoittuvassa romaanissaan Vertigo (1990), joka rakenteeltaan muistuttaa huomattavasti Saturnuksen renkaat –teosta ja tarjoaa täten sille oivallisen vertailukohdan. Edellinen kietoutuu pitkälti kertojan omituisten ahdistuskohtausten ympärille ja päättyy vihdoin hänen omaan kotikyläänsä, jossa henkilökohtaiset muistot on konkreettisesti kohdattava. Äkilliset huimaus- ja kauhukokemukset jähmettävät kerronnan hetkeksi paikoilleen ja iskostuvat lukijankin mieleen:

”Katedraalin sisällä istuin hetkeksi alas, avasin kengännauhani ja, kuten edelleen muistan aivan kirkkaasti, olin yhtäkkiä täysin vailla tietoisuutta siitä, missä olin. […] Tämä muistikatkos ei parantunut vähääkään edes sen jälkeen kun olin kiivennyt katedraalin ylimpään kerrokseen ja katsellut sieltä jatkuvien huimauksen tunteiden vaivaamana usvaista, sumeaa näkymää minulle nyt täysin vieraasta kaupungista. Kohdassa, jossa sanan ”Milano” olisi tullut ilmestyä mieleeni, ei ollut mitään muuta kuin kivulias, sisällyksetön refleksi.”[6]

Nämä toistuvat paniikkitilanteet sekä Vertigo-romaanin kertojan matkoillaan kohtaamat menneisyyden henkilöiden kaksoisolennot tuovat helposti mieleen kirjallisuudentutkija ja historioitsija Dominick LaCapran teoreettiset pohdinnat traumaattisten historiallisten tapahtumien kohtaamisesta jälkikäteen. Hänen mukaansa jäsennämme tällaisia kokemuksia yhtäältä aktiivisen käsittelyn (working through) sekä toisaalta tiedostamattoman toistopakon (acting out) kautta.[7] Näistä jälkimmäinen, jota esimerkiksi Vertigossa kuvatut huimauskohtaukset ahdistavuudessaan edustanevat, johtaa LaCapran melankoliaksi kuvailemaan psykologiseen tilaan, jossa historiallisesti spesifi trauma sekä inhimilliseen olemiseen erottamattomasti kuuluva rakenteellinen trauma on sekoitettu keskenään.[8] Kiintoisaa on, että degeneraation sekä katoavaisuuden teemoja painottavan Saturnuksen renkaat –teoksenkin nimi viittaa juuri antiikin melankoliaa symboloivaan jumalhahmoon.

Albrecht Dürer: Melencolia I (1514)

Toisaalta muistamisen tematiikkaa voi Saturnuksen renkaat –romaanissa hahmottaa toisellakin tavalla rituaalisena tapahtumana. Esimerkiksi Karen Remmler on tulkinnut Sebaldin kerrontatapaa laajemminkin eräänlaisten ”symbolisten hautajaisrituaalien” kirjoman historiakuvan kautta.[9] Totta onkin, että Sebaldin ruohonjuuritasolta kohti laajaa kuvien, esineiden sekä käsitteiden kokonaisverkostoa etenevä tyyli antaa äänen sellaisille tapahtumille, jotka valtiollisesti sävyttyneessä akateemisessa historiankirjoituksessa saatettaisiin leimata mitättömiksi kuriositeeteiksi. Sivuuttamalla tällä tavoin ”voittajien historian” romaani muistuttaa lukijaa kaikesta siitä, mikä on historiatieteen diskurssissa tukahdutettu tärkeämmiksi koettujen menneiden tapahtumien tieltä. Oiva esimerkki tästä lienee Saturnuksen renkaat -teoksen pitkähkö, yksityiskohtainen sekä äärimmäisen kiehtovasti kerrottu tekstijakso silliteollisuuden noususta sekä tuhosta.[10] Sebaldin romaani vertautuukin kiintoisasti 1600-luvun Alankomaissa kukoistaneeseen asetelmamaalaukseen, jossa arkiset esineet sekä ruoka-aineet nostetaan yhtäkkiä maailman esteettisen esittämisen kannalta oleellisiksi.

Romaanin muistamistematiikkaa valottaa mielenkiintoisesti myös tekstin paikkoihin, rakennuksiin sekä valokuviin kiinnittyvä konkretia. Ensinnäkin Sebald irtautuu tätä aineistoa hyödyntäessään selkeästi perinteisen historioitsijan näkökulmasta, jossa ne toimittaisivat lähteinä sekä argumentaation perustana lähinnä todisteiden virkaa. Saturnuksen renkaat –romaanissa nämä visuaaliset sekä spatiaaliset elementit tuntuvat pikemminkin toimivan eräänlaisina herätteinä: ne pakottavat lukijan syventymään kauan sitten raunioituneisiin maailmoihin, jotka on kaivettava esiin unohduksesta. Käsinkosketeltavuus etäännyttää tekstiä myös perinteisen historiankirjoituksen kaikkitietävästä lintuperspektiivistä, mitä fokalisaation ailahtelu minäkertojan sekä konventionaalisemman henkilöhistoriallisen narratiivin välillä korostaa entisestään. Näkökulmamme menneisyyteen on siten jatkuvassa liikkeessä kokemisen sekä aktiivisen muistelemisen myötä - Remmlerin sanoin sen ”tila ei ole enää tyhjää tai staattista, vaan pikemminkin vakiintumatonta, häilyvää ja jatkuvasti kyseenalaista”.[11]

Tilalliset ja materiaaliset elementit ovat olennaisesti läsnä Sebaldin teksteissä myös pysyvämmän sekä kollektiivisemman muistin tasolla. Erityisesti Saturnuksen renkaat –teoksen yhteydessä on puhuttu eräänlaisesta indeksaalisuudesta: romaani kehrää ympärilleen taideteosten, rakennusten sekä luonnonmullistusten toisiinsa limittyviä kerrostumia, joista muodostuu jotakin hakemiston tapaista.[12] Jo teoksen kokoama laajahko valokuva-aineisto herättää mielikuvan jonkinlaisesta arkistosta. Myös tekstissä useasti esiintyvän 1600-luvun brittitiedemies Thomas Brownen ajatukset havainnollistavat tätä rakenteellista tehokeinoa:

”Muiden 1600-luvun englantilaisten kirjailijoiden tavoin Browne kantaa koko ajan mukanaan kaikkea oppineisuuttaan, suunnatonta sitaattien määrää ja kaikkien aiempien auktoriteettien nimiä, käyttää ylettömyyksiin paisuvia kielikuvia ja analogioita ja sommittelee labyrinttimaisia, usein kahdenkin sivun mittaisia lauserakennelmia, jotka silkassa mahtailussaan muistuttavat uskonnollisia juhlakulkueita tai surusaattoja.”[13]

Juuri analogisuus sekä labyrintinomaisuus luovat romaanista kokonaisuutena pikemmin eräänlaista kollektiivisen ja yhteisöllisen muistin arkeologiaa kuin suurta historiallista kertomusta. Sebald käyttää kuvaavasti usein luonnonmullistusten sekä –maisemien tuomaa taustavoimaa hyödykseen tavalla, joka sitoo tekstin perinteistä antroposentristä historiakuvaa laajemmin tilaan ja paikkaan.[14]  Kenties kirjailijan kerrontatapaa voisi verrata aatehistorioitsija Michel Foucault’n kulttuurikäytänteiden verkostoa kartoittavaan metodiin, jonka on määrä auttaa jäsentämään länsimaisen ihmisen identiteetin reunaehtoja. Samassa historiallisten katkosten sekä kriisitilanteiden analyysin hengessä Saturnuksen renkaat –romaaninkin voisi nähdä ”tuovan päivänvaloon tämän länsimaisen kulttuurin syvän kerrostuman sekä näin palauttavan hiljaiselle ja näennäisen liikkumattomalle maaperällemme sen murtumat, epävakauden ja siirtymät, ja sama maaperä järkkyy jalkojemme alla taas kerran”.[15]

Francisco Goya: Saturnus ahmii poikaansa (1819)

Yhtäältä fragmentaarisena sekä toisaalta menneisyyden jäänteitä kokoavana tekstinä Saturnuksen renkaat –teos vertautuu hedelmällisellä tavalla David Mitchellin tuoreeseen Pilvikartasto-romaaniin (2003), joka muodostuu maatuskanuken tavoin toisiinsa viittaavista sisäkkäisistä tekstikatkelmista. Vaikka Mitchellin tieteiskirjallisuudesta sekä dystopioista ammentava näkökulma eroaa Sebaldin tyylillisistä ratkaisuista olennaisesti, pureutuvat molemmat kirjailijat pohjimmiltaan kysymykseen siitä, mikä menneisyydessä on muistamisen arvoista. Millä perusteilla meidän olisi edes jäsennettävä aukkoisten lähteiden muodostamaa aineistoa osaksi yhteistä kulttuuriperintöämme? Pilvikartasto-teoksen nuori matkamies Adam Ewing pohtii ongelmanasettelua seuraavasti:

”Ajatukseni juoksevat tätä latua: oppineet erottavat historiassa liikkeitä & muotoilevat nämä liikkeet säännöiksi, jotka hallitsevat sivilisaatioiden nousua & tuhoa. Minun uskomukseni on kuitenkin vastakkainen. Nimittäin: historia ei tunnusta mitään sääntöjä – ainoastaan lopputuloksia. Mikä saa lopputuloksia aikaan? Paheelliset teot & hyveelliset teot.”[16]

Historianfilosofisesta näkökulmasta molempia romaaneja voisi luonnehtia keskeisellä tavalla postmoderneiksi. Jo kollektiivisen muistin valikoivuuden tunnustaminen on askel pois perinteisen historiantutkimuksen kaikenkattavuutta ja objektiivisuutta tavoittelevalta kentältä. Erityisesti Sebaldin hienovaraisen sekä epäsuoran tavan viitata 1900-luvun suuriin traumoihin voisikin rinnastaa Hayden Whiten ajatuksiin historiantutkimuksen vääjäämättömästä metaforisesta luonteesta, joka ”aina merkitsee enemmän kuin se kirjaimellisesti sanoo, sanoo jotakin muuta kuin se näyttää tarkoittavan ja paljastaa jotakin maailmasta vain sillä hinnalla, että se piilottaa jotakin muuta”.[17] Esimerkiksi Saturnuksen renkaat –romaanissa ensimmäisen maailmansodan valokuvasymboliksi nouseva, Sarajevon laukauksissa verestä tahriintunut univormu on yhäältä osa kouluissakin opetettavaa kollektiivista muistiamme ja toisaalta taas hämmentää lukijaa kyseisessä tekstissä historiallisesta kontekstistaan häivytettynä.[18]

Lukijan kannalta Saturnuksen renkaat –teosta voisi näin ollen kuvailla eräänlaiseksi pakenevaksi näyksi. Pintatasolla teksti tosin muodostuu hyvinkin hahmotettavista, eurooppalaista kulttuurielämää koskevista tarinanpätkistä, mutta niiden väliset yllättävät yhteydet vieraannuttavat lopulta meidän historiatraditiossamme kasvanutta, loogisten kehityskaarien sekä kausaalisuhteiden määrittämään menneisyyskuvaan tottunutta ihmistä. Sebaldin kerronta on tämän montaasitekniikan ansiosta painokkaan hermeneuttista: se johdattelee kokijan merkityksenmuodostuksen leikkiin, eräänlaiseen vapaaseen vuoropuheluun hänen oman historianäkemyksensä sisältämien ennakko-oletusten sekä romaanin synnyttämien uusien assosiaatioiden välillä.[19] Muistiin säilötyt henkilökohtaiset kokemukset sekä niitä leimaavat kulttuuriset asenteet näyttäytyvät näin uudessa valossa, ja lukija joutuu Hans-Georg Gadamerin sanoin lopulta ”syvään ja levottomuutta aiheuttavaan kohtaamiseen itsensä kanssa”.[20]

Muisti menneisyyttä säilyttävänä sekä muistamisen tapahtuma sitä muovaavana nivoutuvat lopulta yhteen Saturnuksen renkaat –romaanin näennäisen pessimistisen sekä kulttuurieskatologisen sävyn kautta. Sebaldin kuvaama historia on siis ennen kaikkea katoavaisuuden, tuhon sekä menetyksen historiaa: ”Ensimmäisestä myrskylyhdystä 1700-luvun katulyhtyihin ja katulyhtyjen hohteesta Belgian moottoriteiden yllä kelmeinä loistaviin kaarilamppuihin saakka kaikki on palamista, ja palaminen on joka ainoan meidän valmistamamme esineen keskeinen periaate.”[21] Tästä luonnon periaatteellisesta hävitystyöstä jäljelle jääneitä rippeitä me sekä varjelemme että järjestelemme jatkuvasti uudestaan, jotta kykenisimme säilyttämään yhteyden menneen sekä nykyhetken välillä. Sebaldin romaani korostaakin, että muisti on tieto- tai kokemuspankin tehtävästään huolimatta pikemmin orgaanista kuin kuivan antikvaarista: sen rakenneosaset ovat jatkuvassa liikkeessä muistamisen prosessin myötä. 

Pieter Claesz: Vanitas-asetelma (n. 1628/1630)

Nämä ajatukset liittävät koko teoksen flaamilaisen vanitas-taiteen ohella kiintoisasti osaksi viime vuosisatojen saksalaista filosofiatraditiota sekä nostavat sen muistoihin kiinnittyvän tematiikan ylihistorialliselle tasolle. Sebaldin romaaneista välittyvää traagista, absurdia sekä virtaavaa aikakäsitystä onkin kuvattu samalla tavoin Herodotoksen hengessä ”arkaaiseksi” kuin Friedrich Nietzschen tai Arthur Schopenhauerin historiakuvaa.[22] Saturnuksen renkaat -romaanissa muistamisen funktio onkin tässä mielessä katharttinen: tiedostamme sen, että hetket virtaavat vääjäämättä ohitsemme ja että pysytelläksemme järjissämme meidän pystyttävä takertumaan edes niiden jättämiin jälkiin. Ilman tietoisuutta menneisyydestä ei ole kokemusta nykyhetkestäkään:

”Etäisyyden kasvaessa näkyvyys vain paranee. Pienimmätkin yksityiskohdat erottuvat äärimmäisen tarkkoina. On kuin katsoisi yhtaikaa sekä kaukoputkeen väärästä päästä että mikroskooppiin. Ja silti, niin Browne toteaa, jokaista oivallusta ympäröi läpitunkematon pimeys. Me havaitsemme vain yksittäisiä valonpilkahduksia tietämättömyyden kuilussa, pimeiden varjojen täyttämässä maailmanrakennuksessa. […] Siksi meidän sopii kirjoittaa filosofiaamme vain pienin kirjaimin, katoavaisen luonnon merkeillä ja lyhenteillä, sillä niissä yksin on heijastus ikuisuudesta.”[23]

---

[1] W. G. Sebald, Saturnuksen renkaat (Helsinki: Tammi, 2010), 11.

[2] Muistin (engl. memory, saks. Gedächtnis) sekä muistamisen (engl. remembrance, saks. Eingedenken) välisestä rajanvedosta kts. myös Ignasi Ribó, “The One-Winged Angel: History and Memory in the Literary Discourse of W. G. Sebald” (Orbis Litterarum, vol. 64, nro 3, 2009), 234-237.

[3] ”Wie es eigentlich gewesen ist”. Tunnettu sitaatti on peräisin modernin historiatieteen kantaisänä pidetyltä Leopold von Rankelta (1795-1886). Aiheesta tarkemmin kts. esim. Donald R. Kelley, Fortunes of History: historical inquiry from Herder to Huizinga (New Haven: Yale University Press, 2003).

[4] Sebald, Saturnuksen renkaat, 94.

[5] Michael Rothberg, ”Introduction: Theorizing Multidirectional Memory in a Transnational Age” teoksessa Multidirectional Memory: Remembering the Holocaust in the Age of Decolonization (Stanford: Stanford University Press, 2009), 12-16.

[6] W. G. Sebald, Vertigo (Lontoo: Vintage Books, 2002), 115-116.

[7] Dominick LaCapra, ”Trauma, Absence, Loss” teoksessa Writing History, Writing Trauma (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 2001), 47-48.

[8] Ibid., 64.

[9] Karen Remmler, “Against the Integration of Atrocity into Disaster: W.G. Sebald's Work of Memory” (Amsterdamer Beiträge zur Neueren Germanistik, vol. 72, 2009), 136.

[10] Sebald, Saturnuksen renkaat, 65-74.

[11] Remmler, “Against the Integration of Atrocity into Disaster”, 134.

[12] Kaisa Kaakinen, Fiktio historian paineessa: Muoto, konteksti, tulkinta –luentokurssi, Helsingin yliopisto 14.2.2011.

[13] Sebald, Saturnuksen renkaat, 29-30.

[14] Luonnonmullistusten merkityksistä Sebaldin tekstissä kattavammin kts. Remmler, ”Against the Integration of Atrocity into Disaster”, 136-137.

[15] Michel Foucault, Sanat ja asiat: Eräs ihmistieteiden arkeologia (Helsinki: Gaudeamus, 2010), 21.

[16] David Mitchell, Pilvikartasto (Turku: Sammakko, 2008), 622.

[17] Hayden White, Figural Realism: Studies in the Mimesis Effect (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 1999), 7.

[18] Sebald, Saturnuksen renkaat, 113.

[19] Montaasista laajemmin kts. Tomi Huttunen, Montage Culture (WWW-lähde: http://helsinki.fi/hum/slav/mosaiikki/en3/th3_en.htm).

[20] Hans-Georg Gadamer, The Relevance of the Beautiful and Other Essays (Cambridge: Cambridge University Press, 1986), 121.

[21] Sebald, Saturnuksen renkaat, 190.

[22] Ribó, “The One-Winged Angel”, 224-226 ja 244.

[23] Sebald, Saturnuksen renkaat, 30.

P. S. Kuten huomannette, tämä on kouluessee. Siitä siis kummallinen riviväli sekä teknisempi tyyli. Olen vain niin mehuissani aiheesta, etten malttanut olla laittamatta tekstiä tänne! Kommentteja arvostetaan, sillä ajatukset ovat vielä puolitiessä ja johtavat jatkuvasti uusiin kysymyksiin. ^_^

Myötä- ja vastamäkiä

Keskeytin yhden kurssin. Harmittaa, mutta en kerta kaikkiaan jaksa. Teen mieluummin estetiikan kirjatenttejä tai osallistun mahdollisesti James Joycea käsittelevälle luentosarjalle ensi periodissa.

En ole päätöksestäni erityisen ylpeä. Tällaisissa tilanteissa pohjalainen perimäni puskee esiin ja sättii luovuttajaksi. Kyseessä oli sitä paitsi oikeasti mukava ja mielenkiintoinen musiikkitieteen opintojakso, jota opetti äärimmäisen sympaattinen henkilö. No, pitänee pikku hiljaa ymmärtää, että kaikkea ei voi saada.

Onneksi elämä rullailee monessa suhteessa myönteiseen suuntaan. Auringonpaiste ei ikinä ole vaikuttanut mielialaani niin voimakkaasti kuin viime viikkojen aikana. Ehkä kevät tulee sittenkin! Lisäksi iloitsen suuresti yliopiston pienryhmäkursseista, joiden avulla tohvelieläimen tasoinen sosiaalinen älykkyyteni toivottavasti kehittyy.

Lyhyt sivuaineeni kirjallisuustiede on myös kolahtanut uudella tavalla. Tunsin pitkään, etten oikein saa siitä otetta. Sitten löysin tieni fiktion ja historiankirjoituksen suhdetta käsittelevälle tekstianalyysikurssille. Olen nyt melko varma, että haluan tehdä graduni tuosta aihepiiristä. Esimerkiksi mainostamani W. G. Sebaldin tuotantoon syventyminen opintojen puitteissa voisi olla aika mahtavaa.

Sebaldin Saturnuksen renkaat -romaani hyödyntää kekseliäästi valokuvia. Tässä muistaakseni Thomas Brownen pääkallo (täältä).

Viime viikonloppua piristi puolestaan muutama jännittävä tapahtuma. Ensinnäkin verkkolehti Mustekala järjesti perjantaina Kuvataideakatemiassa vuoden ensimmäisen numeron teemaan liittyvän Tulevaisuuden taide -keskustelutilaisuuden. Kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä näkökulmia nousi esille niin taideyliopistohankkeen kuin eri taiteenlajien asemienkin suhteen. Tuolta linkin takaa löytyy uunituore lehti, josta voi lukea tilaisuudessa esitettyjä alustuksia, kommentteja niihin sekä yleisluontoisempia esseitä kulttuurielämän tulevaisuudesta.


Toiseksi olin sunnuntaina kääntämässä pitkästä aikaa sivua konsertissa. Se on yllättävän hauskaa ja sangen stressaavaa puuhaa: tällä kertaa selvisin onneksi kommelluksitta. Ohjelmassa oli 1950-luvun sonaatteja viululle ja pianolle Karlheinz Stockhausenilta, Joonas Kokkoselta sekä William Waltonilta. En ole itse mikään uudemman musiikin suurkuluttaja, mutta nuo kappaleet upposivat kyllä oikein hyvin - jopa Stockhausen! Ihan erityisesti sykähdytti silti Waltonin teoksen lyyrinen ensimmäinen osa. Täytyy tutustua kyseiseen säveltäjään tarkemminkin. Focus 50 -konserttia on muuten mahdollisuus kuulla vielä sunnuntaina 10.4. Espoon Sellosalissa, sinne siis kaikki!


Nyt lopetan jorinani Alivaltiosihteerin hengessä täältä tähän ja lähden metsästämään esseemateriaalia. Sitä ennen haluaisin kuitenkin pysäyttää sydämenne tällä:

Suomalaisen kulttuurikeskustelun helmiä

Torstain Hesarissa oli taas hiukan nieltävää. C1-sivu oli omistettu vaihteeksi kulttuuritukia koskevalle artikkelille, jossa ruodittiin lehden teettämän gallupin tuloksia (Tuki jakoon suosion mukaan, HS 24.2.2011). Niiden mukaan joka toinen helsinkiläinen jakaisi eri tapahtumien saamat taloudelliset avustukset yleisömäärien perusteella.

Jutun toimittaja Teemu Luukka oli haastatellut tämän kiintoisan lopputuleman tiimoilta kuutta päättäjää tai kulttuurialan tuntijaa. Heistä puolet kannatti tukien jakamisperusteena kulttuuritapahtumien laatua, puolet taas niiden osallistujamääriä.

Näistä jälkimmäisten argumentaatio sekä retoriikka herättivät jokseenkin kummastuneita tuntemuksia. Kaikki kolme - operaattorianalyytikko Jussi Metteri, poliitikko Arto Välikangas (perus.) sekä Live Nationissa työskennellyt Risto Juvonen - tuntuivat käyttävän hyväkseen luutunutta vastakkainasettelua, jonka Suomessa katsotaan vallitsevan herrojen taidehienostelun sekä rehdin kansankulttuurin välillä. Sekä Metteri että Välikangas vetosivat paljonpuhuvasti "veronmaksajien rahoihin", "eliitteihin" ja korkeakulttuurin "marginaalisuuteen". Samassa hengessä Juvonen, jonka puheenvuoron oli ilmeisesti tarkoituskin olla provokatiivinen, ehdotti seuraavaa: "Kyllä tuen pitäisi mennä sinne, missä se hyödyntää [sic] ihmisiä eniten eikä vaikkapa museoihin, joissa ei kukaan käy tai joka niemeen notkoon [sic]  perusteluille [sic] orkestereille."

Metteri, Välikangas sekä Juvonen ovat tavallaan oikeassa painottaessaan sitä, että muutakin kuin korkeakulttuuria on tuettava. Tästä huolimatta heidän väitteidensä sisältämiä loogisia ongelmia ei ole syytä katsoa läpi sormien.

Ensiksi on kysyttävä, voidaanko määrällisillä tai tilastollisilla seikoilla ylipäätään perustella taidepoliittisia päätöksiä uskottavasti. Jos miljoona kärpästä syö kakkaa, tästä ei seuraa, että kakka on hyvää, kuten vanha kunnon sanonta kertoo. Filosofi David Hume muotoili saman aikoinaan yleisemmin toteamalla, ettei tosiasioista voi johtaa arvoarvostelmia. Ajatus asettaa kiintoisalla tavalla kyseenalaisiksi edellä mainitut argumentit - oli Humen moraalifilosofiasta yleisemmin sitten mitä mieltä hyvänsä. Jos kulttuurituet jaetaan yksinomaan väenpaljouden nojalla, jää huolestuttavalla tavalla avoimeksi, käytetäänkö nämä duunarien tuskanhiellä kyllästetyt verorahat lopulta millään lailla tasokkaaseen taiteeseen.

Kenties Metterin, Välikankaan sekä Juvosen mietteiden taustalla piileekin  pikemmin tietynlainen yhteiskuntanäkemys. Heistä kaikki painottavat ponnekkaasti enemmistön ääntä ruohonjuuridemokratian hengessä. Sinällään ajatus on ihan mielekäs, sillä on toki toivottavaa, että mahdollisimman moni saisi suomalaisesta kulttuuritarjonnasta jotakin irti. Demokraattisessa päätöksenteossa - koski se sitten mitä tahansa - on silti muistettava myös oppositioon jäävien oikeudet. Suomalainen taide-elämä tuskin ainakaan monipuolistuu, mikäli sen rahoitusta yritetään ratkaista huutoäänestyksellä.

Koko artikkelin taustalla lymyää toki aidon journalistinen tarkoitus herättää keskustelua. Niinpä gallupin lähtöasetelma on määrän sekä laadun vastakkainasetteluineen sangen keinotekoinen, kuten Risto Juvonen puheenvuorossaan huomauttikin. Laadukas taide-esitys voi luonnollisesti houkutella ainakin asialleen omistautunutta yleisöä. Nämä kaksi mittaria eivät kuitenkaan ole automaattisessa kausaalisuhteessa toisiinsa nähden. On sitä paitsi sangen lyhytnäköistä ylenkatsoa laadullisia näkökohtia siitä syystä, että niitä on hankalampi mitata tai arvioida.

Retorisessa mielessä kiinnostavin Metterin, Välikankaan ja Juvosen kommenteista kuultava ajatus lienee kliseinen kansanmies ja elitistiherra -vastinpari, johon jo aiemmin viittasin. Se nimittäin aliarvioi sekä taiteen puhutteluvoimaa että tavallisen ihmisen ymmärrystä. Miksi ihmeessä raksamies ei voisi nauttia vaikkapa Thomas Mannin romaaneista tai käydä konsertissa? Ei kuuntelu- tai lukukokemukseen heittäytyminen vaadi maisterinpapereita vaan yksinkertaisesti uskallusta. Rahan ei myöskään pitäisi olla este, kun elävää taidemusiikkia pääsee kuuntelemaan leffalipun hinnalla ja toimiva kirjastoverkosto on keksitty.

Ehkäpä näitä ennakkoasenteita olisi vähitellen aika purkaa. Omalla kohdallani avartavaksi osoittautui Muriel Barberyn Siilin eleganssi -romaanin (2006) päähenkilö, keski-ikäinen, kouluttamaton ja köyhä portinvartija Renée Michel, joka palvoo intohimoisesti Tolstoita sekä perehtyy Kantin tai Husserlin kaltaisten filosofien ajatteluun. Kulttuuri, taide ja kauneus kuuluvat kaiketi jokaiselle riippumatta siitä, mistä niitä ammentaa:

"Niin, maailmankaikkeus juonittelee tyhjyydessä, kadotetut sielut itkevät kauneutta, merkityksettömyys ympäröi meidät. Juokaamme siis kupponen teetä. Hiljaisuus hahmottuu, ulkoa kuuluu puhaltava tuuli, syksyn lehdet humisevat ja lähtevät lentoon, kissa nukkuu lämpimässä valossa. Ja jokaisen kulauksen myötä aika ylevöityy."

- Muriel Barbery: L'élégance du hérisson (s. 108)

Hotel Angst

Uskokaa tai älkää, otsikossa ilmaistu paikka on todella olemassa. Se löytyy Bordigheran pienestä rannikkokaupungista Luoteis-Italiassa. Nimi tosin on ikävä kyllä peräisin vain alkuperäisen omistajan Adolf Angstin (1845-1928) suvulta.

Kuva täältä.

Kuva täältä.

Kuva täältä.

Oikeasti kiinnostavan Hotel Angstista tekee sen vaiheikas menneisyys. Vuonna 1879 rakennettu pittoreski pytinki ehti kukoistaa belle époquen aikana, toimia myöhemmin sotasairaalana ja kärsiä lopulta lukuisista vahingonteoista. Aikoinaan siellä yöpyivät sellaiset merkkihenkilöt kuin kuningatar Viktoria tai pohatta Andrew Carnegie. Nyt rakennuksen ikkunat on laudoitettu, lattiat sortuneet ja maalipinnat lohkeilleet. Katon siroilla stukkokoristeilla on seuranaan graffiteja sekä mädänneitä seinäpaperinriekaleita. Ohikulkijaa varoitetaan ymmärrettävästi suurin kirjaimin: "VIETATO L'ACCESSO! PERICOLO DI CROLLO!"

Lahonnut respa täältä.

Onneksi joku rohkea ihminen on uskaltautunut viime vuosina dokumentoimaan rakennusta sekä sisä- että ulkopuolelta aseenaan laadukas digikamera. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa: on hämmentävää, kuinka pitkälle Hotel Angst on ehtinyt rapistua täsmälleen siinä kunnossa, jossa se yli sata vuotta sitten houkutteli turisteja kuin kärpäspaperi. Seinien ja kattojen haalistuneet freskot saattaa melkein hahmottaa, ja makuuhuoneista löytyy ikivanhoja sängynrunkoja sekä hylätty kylpyamme. Jopa lennätinlaite on säilynyt.

Vanha vuode täältä.

Porrashalli täältä.

Kun vertaa tuoretta kuvamateriaalia vuosisadan alun otoksiin, on tunnelma vähintäänkin psykedeelinen. Niin vähän on konkreettisesti muuttunut - ja kuitenkin niin paljon, kun aika on hiljaa mädättänyt kaiken ylimääräisen. Paikan kaikki historialliset kerrostumat ovat näkyvissä. Koko hotelli on ikään kuin jättikokoinen vanitas-asetelma tai ankea muistomerkki lopun vääjäämättömyydestä. On melkein sääli, että jokin yritys on päättänyt restauroida ja uudistaa alueen omaan käyttöönsä.

Hellakin on säilynyt täällä.

Rauniot täältä.

Näkymä täältä.

Hotel Angstin tarina on juuri sellainen, jota W.G. Sebaldin olisi voinut kuvitella hyödyntävän Saturnuksen renkaissa (1995). Sekä rakennus että kollaasinomainen ja fragmentaarinen romaani tekevät tahoillaan kunniaa rappion ja kukoistuksen jatkuville herkille vaihteluille. Nimenomaan tällaiset mietteet tekevät menneisyydestä niin äärettömän kiehtovan käsitteen.

Fasadi täältä.

P. S. Lisää kuvamateriaalia Hotel Angstista nykyisellään löytyy klikkaamalla tästä. Kukoistuskautenaan se on sen sijaan näyttänyt tältä. Sebaldista tulee aikoinaan oma postaus - sitä odotellessa suosittelen painokkaasti Saturnuksen renkaita kaikille!

Miscellaneous

No niin. Pohdiskelin edellisessä merkinnässä, pidänkö eräästä artistista nimeltä Philippe Katerine vai en. Vastaus: olen koukussa. Jollakin häröllä tavalla tuo musiikki vetoaa muhun. Ranskan opettajamme totesi aika kuvaavasti: "Personne ne sait s'il a une attitude complètement postmoderne ou s'il veut seulement rigoler."

Hankin äskettäin iTunesin nettikauppatilin. "I'm a Mapple person now!", kuten Lisa Simpson huudahtaisi. Olen nimittäin viettänyt viime vuodet hiukan ajastani jäljessä: mulla ei koskaan ole ollut mp3-soitinta ja iPodinkin sain vasta vuodenvaihteessa. Sitä ennen turvauduin vanhoihin kunnon cd-levyihin, ja tämä biisien lataamisen helppous on siksi mulle jotain ihan uutta ja käsittämätöntä.

Olo on kuitenkin vähän haikea, kun muistelen niitä aikoja, jolloin 14-vuotiaana ravasin maihinnousukengissä ja nahkatakissa yhtenään Keltaisessa Jäänsärkijässä tai Free Record Shopissa. Levykaupoissa oli tiettyä tunnelmaa (sekä sosiaalista merkitystä) - nyt kaiken saa parilla napin painalluksella kotikoneeseen. Nostalgiakyynel.

Olen lukenut viimeisen viikon aikana kaksikin kiinnostavaa kirjaa: Herta Müllerin Hengityskeinun sekä Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa. Edellisen luin kirjallisuustieteen kurssille, jolla on tähän mennessä ehditty käsitellä holokaustia ja nyt sitten Stalinin työleirejä - apartheid on vielä edessä. Rankahkoa tavaraa. Voisin turista näistä jutuista tänne myöhemmin.

P. S. Kirjoittelin näyttelykritiikkiä Amos Andersonin taidemuseon keväästä. Sen voi lukea täällä. Lehteen kannattaa tutustua laajemminkin!

Pilvisen päivän piristys

En olisi ikinä uskonut innostuvani Ernest Hemingwaysta. Niin pääsi kuitenkin käymään. Tosin edellisessä merkinnässä mainittu Nuoruuteni Pariisi kiinnosti jo anekdoottiensa ja ajankuvansa ansiosta: James Joyce, Ezra Pound, Sylvia Beach ja monet monet muut menneisyyden henkilöt saivat tarkemmin hahmottuvat kasvot.

Hemingway vuonna 1923: ei vielä ensinkään kuuluisaa partaa. Kuva täältä.

F. Scott Fitzgeraldille omistettu laaja henkilökuvaus herätti silti aivan erityisesti innostusta. Olin kuvitellut koko kirjailijan intuitiivisesti jokseenkin toisenlaiseksi persoonaksi - selitykseksi kelvatkoon, että tunnen hänen tuotannostaan ainoastaan Kultahatun, joka kuuluu kyllä ehdottomiin suosikkiromaaneihini. Fitzgeraldin elämästä sen sijaan en tiennyt eilistä ennen juuri mitään paitsi sen, että hänellä oli vaimo nimeltä Zelda ja että hän rakasti tätä kiihkeästi. Voisin silti uskoa, että Hemingwayn kaunistelematon ja samalla humaani luonnehdinta ystävästään on aika lailla oikeudenmukainen.

Kultahatun ensimmäisen painoksen kansi (1925, täältä). Huomatkaa T. J. Eckleburgin (oletettavasti?) silmät!

Tällä haavaa keskityn kuitenkin hieman myöhäisempään Vanhus ja meri -teokseen. Se on tähän mennessä osoittautunut vielä Pariisin-muistelmiakin autuaammaksi lukukokemukseksi. En käsitä, miten joku voi kirjoittaa niin yksinkertaisesti ja niin kauniisti kalastuksesta, merestä tai vaikka baseballista. Hemingwayn varma, jäntevä lause ja jollakin lailla melankolisen tyyni ilmaisu tuntuvat puhdistavilta kaiken tenttikirjajargonin jälkeen. Miksi haaskata adjektiiveja tai jähmeitä täytesanoja? 

"Oli tullut pimeä, sillä tavoin kuin syyskuussa auringonlaskun jälkeen pimeä nopeasti tulee. Hän makasi kokan kuluneen puun varassa ja lepäsi niin hyvin kuin taisi. Ensimmäiset tähdet pilkahtivat näkyviin. Hän ei tiennyt Rigelin nimeä, mutta hän näki sen ja tiesi, että tähdet kaikki kohta syttyisivät tuikkimaan ja että kaikki nuo hänen etäiset ystävänsä olisivat hänen seuranaan.

'Kalakin on minun ystäväni', hän sanoi ääneen. 'En ole koskaan nähnyt enkä kuullut mokomasta kalasta. Mutta minun täytyy tappaa se. Olen iloinen, ettei meidän tarvitse yrittää tappaa tähtiä.'

Ajattelehan, jos ihmisen joka päivä täytyisi yrittää surmata kuu, hän mietti. Kuu karkaa. Mutta entäpä jos ihmisen täytyisi joka päivä yrittää surmata aurinko? On meillä sentään onnellinen osa, hän tuumi.

Sitten hänen tuli sääli isoa kalaa, kun se ei ollut saanut mitään syödäkseen, mutta hänen järkähtämätön päätöksensä tappaa kala ei tämän säälin vuoksi hetkeksikään horjunut. Kuinkahan moni ihminen saa siitä ruokaa? hän tuumi. Mutta ovatko he sen arvoisia, että heidän sopii syödä sitä? Eivät tietenkään. Kukaan ei ole kyllin arvokas syömään sitä, sen käyttäytymisestä ja erinomaisesta arvokkuudesta päätellen.

Minä en näitä asioita ymmärrä, hän tuumi. Mutta hyvä on, ettei meidän tarvitse yrittää surmata aurinkoa tai kuuta tai tähtiä. Riittää, kun joutuu elämään merellä ja surmaamaan oikeita veljiään."

- Vanhus ja meri, s. 77-78.

Mitäpä tuohon enää lisäämään. Siksi poistun syömään päivällistä ennen kuin muutun nälästä heikkopäiseksi.