Réveille-toi!

Kello on puoli kaksi ja olen saanut tänään kirjoitettua kolme sivua esseetä, luettua tenttiin sekä kestettyä neljä tuntia putkihommia asunnossani. Elämä ois varmaan aika paljon tehokkaampaa, jos nousisi joka aamu kello 7.30.

Valitettavasti arkeni on kuitenkin useimmiten tällaista...

The Abominable Charles Christopher

...mistä saankin oivallisen aasinsillan mainostaa kyseistä nettisarjakuvaa. Ihan loistava, oivaltava ja hauska! Suosittelen keskiviikkojen piristykseksi.

Alimentation générale

Mun jokainen merkintäni alkaa tätä nykyä tyyliin "oho, enpäs taas ole kirjoitellut". Voisin ehkä ryhdistäytyä, ja nyt tuli satunnainen hinku kirjoittaa Pariisin ravintoloista  (oikea inspiksen lähde on toki kirjaessee, jonka aineistoa välttelen parhaani mukaan). En jaksa panostaa intohimoisesti tekstin laatuun, joten pahoittelen, jos jonkun silmät vuotavat verta tätä lukiessa.

Ihan ehdoton ykkössuosikkini pariisilaisista ruokapaikoista on Brasserie Balzar, joka tarjoilee perinteikästä ranskalaisruokaa elsassilaisin vaikuttein. Opiskelijabudjetilla ei paljon ko. raflassa illasteta, mutta pääsiäisen kunniaksi siellä oli pakko pistäytyä. Taso ei pettänyt tälläkään kertaa: lohifilee oli mureaa, purjosalaatti raikasta ja hovimestarin mursuviikset huolella vahatut. Jälkiruoaksi kannattaa ehdottomasti tilata maailman parasta sitruunatorttua, jota ei jostain syystä koskaan löydy listalta. Viime kokemuksen perusteella myös jälkiruokaviinin pyytäminen hasardilla kannattaa, sillä se poiki ainakin meille lasilliset La vieille prune -nimistä mainiota eliksiiriä.

Jos tykkää eteläranskalaisesta keittiöstä, korsikalaiseen ruokaan erikoistunut Le Così on nappivalinta. Annokset ovat tuhteja ja ravintolasali todella sympaattisesti sisustettu. Syödessä on myös satunnaisesti tilaisuus kuulla maakunnan musiikkia, kun paikallinen kitaristi harjoittaa ammattiaan viinipalkalla. Hintataso on jälleen kerran mitä on, mutta lounasaikaan kaksi ruokalajia voi saada hyvinkin alle kahdenkympin.

Etnisen ruoan ystäville Pariisi tarjoaa puolestaan mainiota aasialaista safkaa. Esimerkiksi rue Monsieur le Prince 6. kaupunginosassa on täynnä sushipaikkoja, joista ainakin Luxembourgin puiston kulmassa sijaitsevaa voin suositella lämmöllä. Vähän kauempaa keskustasta sen sijaan löytyy hurjan hyvä korealainen pikkuravintola nimeltään Go Hyang, jossa on mukavan kotoinen tunnelma. Jotain kertonee se, että lähes koko asiakaskunta on Itä-Aasiasta peräisin.

Koska Ranskassa harrastetaan paljon täytettyjä lounaspatonkeja, lienee paikallaan mainita eräs kiva voileipäpaikka. Sorbonnen pääkkärin kulmalla sijaitseva Croq-Fac (kirjoitettiinkohan se noin...?) on juuri sellainen: suuren ja tuoreen leivän saa 3-4 eurolla ja erinomaisen expresson todella edullisesti. Noin esim. kaikki läheisten yliopistojen opiskelijat käyvät tuolla haukkaamassa välipalaa, joten ruuhkaan kannattaa varautua iltapäivisin. Rue Soufflot'n Columbus Cafésta taas kannattaa hakea uunituore muffini jälkkäriksi.

Kahvilakulttuuriin on syytä Pariisissa panostaa, joskin sumpista saa maksaa ihan hirveitä hintoja turistialueilla. Siksi sivukaduille kannattaa änkeä: esimerkiksi oman asuintaloni kivijalkabrasserie on sangen edullinen niin Panthéonin lähellä kuin se sijaitseekin. Korttelikuppiloissa on muutenkin kiva hengailla: paikalliset sedät saapuvat baaritiskille turisemaan päivän uutisista ja nauttimaan olutta aamupäivästä alkaen. Lisäksi joka korttelista löytyy luonnollisesti Starbucks, jonka erikoiskahveja fanitan suuresti - olkoonkin ylikansallinen riistoyhtiö et cetera.

Että sellaista tällä kertaa. Muistakaa nauttia ruoasta ja elämästä!

P. S. Haluan vielä välttämättä jakaa kanssanne TÄRKEÄN croissanteista oppimani asian: oikean voicroissantin tunnistaa kuulemma siitä, että se on suora, kun taas margariiniin tehty muotoutuu ymmyrkäiseksi.   Kantsii siis olla tarkkana, sillä ainakin mun mielestäni nuo jälkimmäiset maistuu ihan sahajauholta (vrt. Vaasan leipomon säälittävät käppyrät). Suomessa parhaat croissantit saa ylläriälläri Fazerilta, vaikka nekään ei ole tarpeeksi rasvaisia. Piru periköön terveysfasismin.

Fangirl

Joulu tuli ja meni. Oli mukava käydä Suomessa, tavata perhettä ja ystäviä, mutta asiaa hieman haittasi tammikuun alun deadlineputki. Olo alkaa olla hiukan kuin zombilla: olen istunut lähestulkoon kaikki päivät sisällä duunaamassa esseitä ja lukemassa tentteihin, minkä jälkeen olen raahautunut ulos kävelylle ja palannut illaksi tuijottamaan sarjoja netistä ja kuuntelemaan Tori Amosta. Sosiaalinen elämä = tasan nolla (lukuun ottamatta uudenvuodenaattoa, jolloin olin pitkästä aikaa pippaloissa ja palasin sen kunniaksi kotiin kello 7 aamulla). Onneksi asiaan tulee pian muutos, kun perjantaina alkaa lähes kuukauden oikea loma!

Sitä odotellessa ajattelin hehkuttaa viime aikojen ylivoimaisesti parasta tv-löytöä. Gilmore Girls on ihan parhautta! Muistan nähneeni joitain jaksoja ko. sarjasta vuonna nakki ja kukka, mutta löysin sen kunnolla vasta nyt ja tunnustan olevani addikti. Rory sydän Jess 4eva ja sitä rataa, taannun 13-vuotiaan tasolle näiden juttujen kanssa, mutta mikään ei voisi olla rentouttavampaa juuri nyt. Siispä, ladies and gentlemen, valmistautukaa ihkutuskuvapläjäykseen! ^_^

Ja koska tv-sarjoista löytyy aina yhtymäkohtia omaan elämään, niin...

...tunnen syvää sielunsisaruutte Paris Gelleriin...

...kun taas isoäitini on kuin ilmetty Emily Gilmore.

Eipä mulla muuta. Kivaa alkavaa vuotta, neiti Nolife kuittaa! 

(Niin ja siis kuvat jälleen kerran courtesy of Google ja Weheartit.)

Myötä- ja vastamäkiä

Keskeytin yhden kurssin. Harmittaa, mutta en kerta kaikkiaan jaksa. Teen mieluummin estetiikan kirjatenttejä tai osallistun mahdollisesti James Joycea käsittelevälle luentosarjalle ensi periodissa.

En ole päätöksestäni erityisen ylpeä. Tällaisissa tilanteissa pohjalainen perimäni puskee esiin ja sättii luovuttajaksi. Kyseessä oli sitä paitsi oikeasti mukava ja mielenkiintoinen musiikkitieteen opintojakso, jota opetti äärimmäisen sympaattinen henkilö. No, pitänee pikku hiljaa ymmärtää, että kaikkea ei voi saada.

Onneksi elämä rullailee monessa suhteessa myönteiseen suuntaan. Auringonpaiste ei ikinä ole vaikuttanut mielialaani niin voimakkaasti kuin viime viikkojen aikana. Ehkä kevät tulee sittenkin! Lisäksi iloitsen suuresti yliopiston pienryhmäkursseista, joiden avulla tohvelieläimen tasoinen sosiaalinen älykkyyteni toivottavasti kehittyy.

Lyhyt sivuaineeni kirjallisuustiede on myös kolahtanut uudella tavalla. Tunsin pitkään, etten oikein saa siitä otetta. Sitten löysin tieni fiktion ja historiankirjoituksen suhdetta käsittelevälle tekstianalyysikurssille. Olen nyt melko varma, että haluan tehdä graduni tuosta aihepiiristä. Esimerkiksi mainostamani W. G. Sebaldin tuotantoon syventyminen opintojen puitteissa voisi olla aika mahtavaa.

Sebaldin Saturnuksen renkaat -romaani hyödyntää kekseliäästi valokuvia. Tässä muistaakseni Thomas Brownen pääkallo (täältä).

Viime viikonloppua piristi puolestaan muutama jännittävä tapahtuma. Ensinnäkin verkkolehti Mustekala järjesti perjantaina Kuvataideakatemiassa vuoden ensimmäisen numeron teemaan liittyvän Tulevaisuuden taide -keskustelutilaisuuden. Kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä näkökulmia nousi esille niin taideyliopistohankkeen kuin eri taiteenlajien asemienkin suhteen. Tuolta linkin takaa löytyy uunituore lehti, josta voi lukea tilaisuudessa esitettyjä alustuksia, kommentteja niihin sekä yleisluontoisempia esseitä kulttuurielämän tulevaisuudesta.


Toiseksi olin sunnuntaina kääntämässä pitkästä aikaa sivua konsertissa. Se on yllättävän hauskaa ja sangen stressaavaa puuhaa: tällä kertaa selvisin onneksi kommelluksitta. Ohjelmassa oli 1950-luvun sonaatteja viululle ja pianolle Karlheinz Stockhausenilta, Joonas Kokkoselta sekä William Waltonilta. En ole itse mikään uudemman musiikin suurkuluttaja, mutta nuo kappaleet upposivat kyllä oikein hyvin - jopa Stockhausen! Ihan erityisesti sykähdytti silti Waltonin teoksen lyyrinen ensimmäinen osa. Täytyy tutustua kyseiseen säveltäjään tarkemminkin. Focus 50 -konserttia on muuten mahdollisuus kuulla vielä sunnuntaina 10.4. Espoon Sellosalissa, sinne siis kaikki!


Nyt lopetan jorinani Alivaltiosihteerin hengessä täältä tähän ja lähden metsästämään esseemateriaalia. Sitä ennen haluaisin kuitenkin pysäyttää sydämenne tällä:

"Laissez-moi manger ma banane!"

Katsoimme eilen ranskan luennolla jokseenkin häiriintyneen musiikkivideon, jonka ajattelin jakaa tänne. Voilà:

En osaa edelleenkään päättää, onko se hauska, ärsyttävä vai molempia yhtä aikaa. Olisi joka tapauksessa kiva syödä banaaneja rannalla alasti, mutta valitettavasti aliopisto kutsuu.

P. S. Lähden illalla katsomaan lätkäottelua. Laiskotteluprojekti edistyy siis! Vaikka peli osoittautuisi tylsäksi, on viihdykkeenä matkassa karkkia ja limua.

I heart procrastinating!

En yleensä tee uudenvuodenlupauksia tai vastaavia, koska tiedän, etten kuitenkaan pidä niitä. Tällä kertaa ajattelin kuitenkin tehdä poikkeuksen ja luvata itselleni, että otan rennommin alkavana vuonna. Haluan nimittäin vähentää taipuvaisuuttani maaniseen suorittamiseen, turhaan stressiin ja pedantteihin aikatauluihin. Sen sijaan en halua herätä vuosikymmeniä myöhemmin siihen tunteeseen, että olen painellut läpi elämäni juosten kusten.


Siksi kokeilenkin nyt jotakin aivan uutta: jätän syksystä asti roikkuneen esseen kokonaan kirjoittamatta. Syystä että en vain jaksa. Syystä että en tarvitse sitä opintosuoritusta mihinkään ja sain itse kurssista jo paljon irti. Yritän hyväksyä sen tosiasian, että mulla on kerrankin lupa lagata rauhassa kotona, pelata Nintendoa ja mennä nukkumaan silloin kuin huvittaa.Yritän olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, etten ole parhaillaan tekemässä jotakin hyödyllistä. Kerrassaan ennenkuulumatonta! ^___^

Oikeasti tahtoisin ottaa rennommin tällaisessa paikassa, mutta se ei ole valitettavasti taloudellisesti mahdollista.

Lupaukseeni sisältyy myös se olettamus, että järjestän itselleni aikaa nautiskella ruoasta, musiikista ja kirjoista. Voisin esimerkiksi opetella kokkaamaan ihan itse muutakin kuin kaupan pakastewokvihanneksia tai nauttimaan jälkiruoista laskematta alitajuisesti niiden kalorimääriä. Haluaisin myös tarttua kirjahyllyssäni lojuviin kutkuttaviin romaaneihin - kuten Richard Powersin teokseen The Echo Maker - ja perehtyä niihin kiireettömästi. Musiikkiharrastusten suhteen sangen helpottava asianhaara on se, että sain käyttööni siippani vanhan loistokuntoisen iPodin, joka auttanee rentoutumaan harmaiden arkiaamujen metromatkoilla. Tosin nyt sille on ladattu lähinnä klassista, Tori Amosta ja progemetallia - pitäisiköhän mun alkaa tutustua esim. reggaemusiikin ihmeelliseen maailmaan?

Tällaisia asioita funtsiessa auttavat onneksi myös Ernest Hemingwayn zeniläiset elämänohjeet:

"Mutta joskus kun olin aloittanut uuden novellin enkä päässyt vauhtiin, istuin tulen edessä ja kuorin pikku appelsiineja pudottaen kuoret etumaisiin liekkeihin ja katsellen kuorista nousevaa sinistä räiskettä. Sitten nousin ja katselin Pariisin kattoja ja mietin itsekseni: 'Älä hätäile. Olet kirjoittanut aina tähänkin saakka ja kirjoitat edelleen. Sinun ei tarvitse kirjoittaa kuin yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät.' Ja niin minä lopulta kirjoitin toden lauseen ja jatkoin siitä. Oli helppoa tehdä noin, koska minulla aina oli tiedossani tosi ajatus tai sitten olin lukenut sellaisen tai kuullut joltakulta. Jos aloin kirjoittaa mutkallisesti tai sillä tavoin kuin olisin esitellyt tai johdatellut jotakin, totesin, että minun oli viisainta saksia kielelliset kiemurani pois ja panna ne paperikoriin ja aloittaa uudestaan ensimmäisestä todesta, selväsanaisesta ja selittävästä lauseesta, jonka olin pannut paperille. Yläkerran työhuoneessani minä päätin kirjoittaa novellin joka ainoasta asiasta, jonka tiesin ja tunsin. Kirjoittaessani minä yritin kaiken aikaa pitää kiinni tästä päätöksestäni ja se oli hyvää ja tiukkaa itsekuria."

- Nuoruuteni Pariisi, s. 17-18.