Belleville

En ole koskaan ollut kaupunkihistorian suurfani, mutta nyt kolahti. Tein eräälle kurssille kirjaesseen Gérard Jacquemet'n väikkäristä Belleville au XIXe siècle: du faubourg à la ville (1984) ja innostuin. On hauska lukea paikoista, joihin on useasti tehnyt kävelyretkiä, ja huomata, kuinka järjettömän paljon Pariisi on sadassa vuodessa muuttunut.

Bellevillen betonikorttelit sijoittuvat nykyisellään Koillis-Pariisiin 19. ja 20. kaupunginosien hoodeille. Suurin osa alueesta on viime vuosikymmenten aikana muuttunut urbaaniksi asfalttiviidakoksi, jossa sijaitsee Pariisin tämänhetkinen "chinatown" (13. kaupunginosassa on tosin jostain syystä toinenkin vastaava O.o). Eksoottiset ruokakaupat, hääpukuliikkeet ja lukuisat kapakat hallitsevat pääkadun (rue de Belleville) elämää, ja iltaisin puistonplänteillä voi seurata pikkupoikien taistelulajitreenejä. Pohjoisempaa Bellevilleä hallitsee puolestaan Napoléon III:nnen rakennuttama Buttes-Chaumontin näköalapuisto, jonka juurella asustaa sekalaisempaa seurakuntaa.

Vielä 1800-luvun alkupuolella koko alue oli kuitenkin agraarinen osa keskus-Pariisin esikaupunkialuetta. Belleville tunnettiin tuolloin viininviljelijöistään, joiden putiikkeihin metropolin köyhemmät kansanosat vaelsivat sunnuntaisin huvittelemaan ja nauttimaan edullisia virvokkeita. Ironista kyllä Bellevilleä pidettiin tuolloin myös maaseutuidyllinä, jonne saattoi paeta suurkaupungin saasteista ilmaa.

Vuosisadan puolivälissä väestönkasvu sai aikaan vilkastuvan muuttoliikkeen Bellevillen suuntaan. Pariisin alati nousevat vuokrat saivat aikaan sen, että työväki siirtyi asumaan kohti lähiöitä halvempien elinkustannusten toivossa. Niinpä Belleville popularisoitui entisestään ja alkoi etenkin Pariisin kommuunin (1871) jälkeen niittää mainetta väkivaltaisena köyhälistön kaupunginosana, jossa tuberkuloosi, alkoholismi ja veneeriset taudit olivat arkipäivää. Jacquemet tosin osoittaa, että kyseinen mielikuva on romantillisuudestaan huolimatta peräisin pääasiassa aikakauden lehdistön liioittelusta. Poliittisessa mielessä Bellevillestä muodostui joka tapauksessa hyvin sosialistinen ja maallistunut korttelirykelmä.

Lower East Side, anyone?

Virallisesti Belleville liitettiin Pariisiin vuonna 1860, kun kaupunginosajako muutettiin nykyiseen muotoonsa. Kylämäinen tunnelma kuitenkin säilyi asukkaiden välisissä sosiaalisissa suhteissa: iltaisin istuttiin kotikadulle juttelemaan, ja puolisot löydettiin useimmiten naapurustosta. Silti yhteydet Pariisiin olivat tiiviit, sillä pääkaupungin kuhina veti puoleensa työvoimaa, jota vuosisadan vaihteessa alkoi liikuttaa metro. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa bellevilleläiset olivatkin jo sangen hyvin sulautuneet pariisilaisväestöön,  ja hämäräperäiset syrjäsedut siirtyivät aina vain kauemmas koilliseen.

Belleville nykyisellään

Olisi hurjan kiva, jos joku tekisi Jacquemet'n teokselle jatkoa! Tutkija kaiketi itse kaavaili kirjoittavansa Bellevillen 1900-luvun historian, mutta ennätti kuolla ennen kuin suunnitelma toteutui. Mitenkähän esimerkiksi 1970-luvun betonikuutioiden rakennuttamiseen on tarkalleen ottaen päädytty?

(Kuvat jälleen kerran courtesy of Google tuota värillistä lukuun ottamatta.)

P. S. Bellevillen puistossa kantsii käydä, sieltä avautuu upea näköala kohti Pariisin keskustaa.
P.P.S. Illalla jännätään pressanvaaleja jo toista kertaa tänä keväänä. Go Hollande! :)

!

Lähtö lähestyy uhkaavasti. Elän tätä nykyä muuttolaatikoiden keskellä vuoroin panikoiden ja vuoroin innosta hyppien. Tekemättä olisi vielä noin kymmenen miljoonaa asiaa, mutta kaipa puuhailu auttaa muutoksen sulattamisessa.

Asunto sentään on plakkarissa, sitä on käyty paikan päällä katsomassa ja näin ollen se on hyväksi havaittu. Maksan toki itseni kipeäksi miniyksiöstä Sorbonnen kulmalla, mutta tuolla sijainnilla asustaisin vuoden vaikka vaatekomerossa. Ilman vanhempien taloudellista tukea tämäkään ei onnistuisi (kyllä, olen laiska kermaperse, joka ei ole juurikaan kartuttanurt opintokassaa käymällä oikeissa töissä), joten suurkiitokset heille siitä!

Lukeminen on viime aikoina yllättäen painottunut Pariisi-aiheisiin kirjoihin, joita löytyi syntymäpäiväpaketeista sekä kirjastosta. Koska opinnot alkavat varsinaisesti vasta syyskuun lopulla, ehdin turisteerata kolmisen viikkoa kaupungissa ja hyödyntää mainiosti ko. teosten vinkkejä, jipii! Aloitin Taide ja arkkitehtuuri: Pariisi -perusläpyskällä, mikä osoittautui sangen hyväksi ideaksi: runsas kuvamateriaali sekä kaupunginosittain jaettu rakenne auttoivat hahmottamaan eri kortteleita syvemmin. Siipalta saatu uunituore Lonely Planet -opas taas pääsee oikeuksiinsa erityisesti edullisten ruokapaikkojen metsästyksessä. Kämppäni lähistöllä sijaitsee sen mukaan ainakin halpa tiibetiläinen ravintola, jonka tahtoisin kernaasti koeajaa. Samoin pienen reippailumatkan päässä sijaitseva hammam teehuoneineen on koettava ehdottomasti.

Toisentyyppistä iloa tuottivat äidiltä saadut brittiläiset Pariisi-teokset. Stephen Clarken Paris Revealed: The Secret Life of a City osoittautui äärimmäisen hauskaksi sekä rennoksi luettavaksi, josta saattoi poimia lukuisia hyödyllisiä vihjeitä käytännön ranskalaiselämää ajatellen. Kuumimmista hipsteralueista sekä nykytaiteen trendeistä kiinnostuneille kirja antaisi varmasti vielä enemmän: Clarke asuu nimittäin cooliusastettaan kovaa vauhtia kasvattavassa 19. kaupunginosassa ja tarinoi luonnollisesti kotikulmistaan runsaanlaisesti. Historiallisista anekdooteista innostuville Graham Robbin Parisians: An Adventure History of Paris on puolestaan oiva valinta. Sen esseistiset sekä elävät kuvaukset tuovat mukavaa vastapainoa perinteiselle narratiiviselle historiakuvalle, joskaan tyylillisesti kaikki kertomukset eivät olleet ihan omaan makuuni. Ennen lähtöä yritänkin vielä kahlata läpi kirjastosta napatun Colin Jonesin perushistoriikin nimeltä Paris: Biography of a City, joka raskaasta datamäärästään huolimatta ajaa asiansa oikein mainiosti.

Lukematta on vielä tällä haavaa kaikkein kiinnostavin opus. Georges Pillementin Paris Disparu nimittäin käsittelee kaupungin historiaa sen kadonneiden sekä tuhoutuneiden rakennusten kautta. Pikaisen selailun perusteella teos sisältää tapauskertomusten lisäksi useita kauniita painokuvia. Sormia syyhyttää jo, vaikka pääni taipuu vielä hieman kankeasti ranskankieliseen tekstiin.

Sepä siitä. Seuraavaksi keskityn ranskalaisuuden vähemmän mukaviin puoliin kuten pankkitilin hankintaan, nettiliittymän pohtimiseen sekä kurssien todellisten opintopistemäärien metsästykseen.

Juhlavuosi- ja vaalitunnelmia

Lainasin maaliskuussa hetken mielijohteesta Alan Walkerin kuuluisan Liszt-elämäkerran (1983-1997) kaksi ensimmäistä osaa. Niteiden massiivisuus hieman hirvitti, mutta teos imaisikin mukaansa alta aikayksikön. Sitä ei siis syyttä ole ylistetty perinpohjaisimpana ja parhaana tieteellisenä katsauksena säveltäjän vaiheikkaaseen elämään.

Pianomusiikin grand old man (täältä).

Aivan ensimmäiseksi on pakko nostaa hattua Walkerin kurinalaiselle sekä laajalle lähdetyöskentelylle. Kirjoittaja on ilmeisesti käynyt läpi osapuilleen kaiken merkittävän alkuperäisaineiston Iberian niemimaan ja Istanbulin välillä - lukuisista arkistomatkoista puhumattakaan. Jokikinen Lisztiin liittyvä yksityiskohta, legenda ja huhupuhe on selvitelty pieteetillä. Kirjoittaja antaa aikalaiskuvauksille aivan konkreettisestikin paljon tilaa lainaten laajalti sanomalehtitekstejä, kirjeitä sekä juridisia dokumentteja. Tästä huolimatta Walkerin kerronta on yhtenäistä sekä eheää, ja nykypäivän lukijalle siinä on jopa nostalgista tyylillistä patinaa. Alaviitteetkin ovat kaikkea muuta kuin tylsää luettavaa: ne tukevaat eloisasti leipätekstiä ja antavat oivalliset puitteet jatkotutkimukselle.

Walker nivoo Lisztin musiikinkin osaksi teoksensa kronologista narratiivia, mikä osoittautuu haastavuudestaan huolimatta onnistuneeksi ratkaisuksi. Teoreettista analyysiä löytyy, mutta sekin tähtää ennemmin tyylillisen kokonaiskuvan luomiseen kuin epäolennaisissa yksityiskohdissa nysväämiseen. Siksi kaltaiseni asiaan perehtymättömänkin lukijan mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä. Myös Lisztin taiteellinen monipuolisuus korostuu, kun Walker tekee tarkasti selkoa pianisti-säveltäjän esseistä, konserttiohjelmistoista sekä kirjallisen ja uskonnollisen mielenkiinnon kohteista.

Alan Walkerin suurteos on kattavammastakin historiallisesta näkökulmasta käsin oivallinen johdatus 1800-luvun kulttuurielämään. Kirjoittaja koluaa Lisztin matkassa Euroopan metropoleja, merkkihenkilöitä sekä poliittisia kuohahduksia. Esimerkiksi vuoden 1848 yhteiskunnalliset myrskyt on ujutettu biografiseen tekstiin sangen tiiviisti ja elegantisti. Aivan erityisen kiehtovaksi muodostuu myös 1830-luvun pariisilaisen taide-elämän kuvaus: Chopinin, George Sandin, Lamartinen sekä Eugène Suen kaltaiset hahmot vilahtelevat teoksen sivuilla päätähuimaavalla tiheydellä. Taiteilijaverkoston tiiviydestä kertoo jotain se kuriositeetti, että Victor Hugon Kurjat-romaanin (1862) Cosette lienee saanut nimensä Lisztin Cosima-tyttäreltä.

Summa summarum: suosittelen suuresti kenelle tahansa 1800-luvun kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle. Juuri tällaista elämäkertateksti on parhaimmillaan: sujuvaa, mielenkiintoisesti rakennettua ja silti järjestelmällistä.

Liszt Weimarissa (kuva täältä).

P. S. Lähden pian äänestämään. Yleensä vaalivalvojaisia on ollut mukava seurailla illalla televisiosta, mutta tällä kertaa mahdollinen tulos herättää hieman huolta ja ahdistusta. Näin kaiken kukkuraksi viime yönä traumaattista painajaista, jossa isäni oli päättänyt liittyä persuihin. Toivon todella, ettei kyseessä ole minkään sortin enneuni!

Jaloa sarjakuvaa

Eräs ystäväni tutustuttu minut Hark! A vagrant -nimiseen sarjakuvasivustoon. Jäin koukkuun ja voin suositella muillekin! Stripit ovat varsin piristäviä, ja aiheita löytyy pukudraamoista musiikkiin sekä sattumanvaraisempiin ideoihin. Itse taiteilijalla on yliopistotutkinto historiasta, joten suuri osa sarjakuvista liittyy luonnollisesti menneisyyteen.

Koska herrat Frédéric Chopin sekä Franz Liszt ovat viime aikoina juhlineet pyöreitä (200) vuosia, tämä näkökulma on aivan ehdottoman pakko jakaa:

Tykkään aivan erityisesti Virtuoso-stripistä: kummankin säveltäjän luonteenpiirteet tulevat aika osuvasti esille. Tuo viimeinen on myös melkoisen hauska! Työ löytyy siis alun perin täältä.

Myös Beethovenista löytyy myös aika kuvaava teos:

Alkuperäinen on nähtävissä täällä.

Loppukevennyksenä ikuinen suosikkini Friedrich Nietzsche (joka muuten myös sävelsi):

Alkuperäinen siis täältä.

Kuten huomannette, tuulisen, kylmän sekä ikävän opiskelupäivän piristys on taattu.

Tuhkasta tuhkaksi - Muisti ja muistaminen W. G. Sebaldin romaanissa Saturnuksen renkaat

”Olen harvoin tuntenut olevani yhtä vapaa kuin silloin, kulkiessani tunti- ja päiväkausia noilla osaksi vain harvaan asutuilla seuduilla jonkin matkan päässä rannikosta. […] Minun mieleni täyttivät matkan jälkeisenä aikana sekä muistot ihanasta vaeltajan vapaudesta että siitä jähmettävästä kauhusta, joka useasti valtasi minut katsellessani hävityksen ja tuhon jälkiä, jotka noilla syrjäseuduillakin ulottuivat kauas menneisiin aikoihin.”[1] 

Näin johdattelee W. G. Sebaldin Saturnuksen renkaat –romaanin (1995) kertoja lukijoitansa tekstin fragmentaariseen maailmaan, joka pyrkii tarjoamaan uudenlaisen näkökulman eurooppalaisen ihmisen menneisyyteen. Yhtäältä kaunokirjallisten tehokeinojen sekä toisaalta etäännytetyn esseistiikan kautta teos asettaa kyseenalaiseksi sen kronologisesti eheän tavan, jolla olemme tottuneet hahmottamaan viime vuosisatoina kehittynyttä kulttuuriperintöämme. Samalla romaani ottaa implisiittisesti kantaa laajempiin kysymyksiin historiatieteen sekä fiktion rajapinnoista. Onko mennyttä edes mahdollista kuvata perinteisen arvoneutraaliuteen tähtäävän tieteellisen diskurssin keinoin vai jäsentyykö se luontevammin kerronnallisen leikittelyn tai näennäisen katkonaisuuden kautta?

Tätä postmodernin historianfilosofian ongelmanasettelua Sebald havainnollistaa ennen kaikkea muistin sekä muistamisen tematiikan avulla. Saturnuksen renkaat –romaani avaa menneisyyttä kiinnostavalla psykologisella tavalla, jossa yhtäältä kollektiivinen ja traditiota säilyttävä muisti sekä toisaalta aktiivinen ja yksilöllisempi muistamisen prosessi risteävät.[2] Kerronnan epäsuoruus korostaa virtaavaa sekä häilyvää aikakäsitystä entisestään ja erottaa sen voimakkaasti 1800-luvulta asti kulttuurissamme vallinneesta käsityksestä, jonka mukaan historiantutkijan on syytä esittää mennneet tapahtumat mahdollisimman objektiivisesti ”sellaisina kuin ne ovat todella tapahtuneet”.[3] Sebaldin hienovaraiseen assosiatiivisuuteen nojaava tyyli esittää historian pikemmin yllättävien intertekstuaalisten viittausten verkostona, jonka merkitykset lukijan on aktiivisesti kaivettava esiin oman historiakuvansa pohjalta, mikä korostuu erityisesti maailmansotien kaltaisten suurten historiallisten traumojen yhteydessä. Näin muisti ja muistaminen sekä nivovat romaanin yksityiset ja yhteisölliset tasot eräänlaiseksi synteesiksi että muovaavat itse lukukokemusta.

Kaikkein konkreettisimmin aktiivinen muistaminen nousee Sebaldin romaanissa esille kertojan aseman kautta. Saturnuksen renkaat rakentuu päällisin puolin tämän salaperäisen, kenties kirjailijan alter egoksikin tulkittavan henkilön Kaakkois-Britanniaan suunnattujen matkakokemusten varaan. Vaikka kyseinen minäkertoja jätetään melko lailla anonyymiksi sekä lukijalle vieraaksi, rytmittävät hänen muistonsa sekä unensa tekstin kulkua ikään kuin toistuvina motiiveina. Esimerkiksi lapsuudessa ohikiitävästi nähty vuoristomaisema saa näin ennalta-arvaamatonta painoarvoa:

”Ja muistin, että kun unessa olin saapunut tieni päähän, käännyin katsomaan taakse, ja että kello oli tasan kuusi illalla. Vuorten terävät huiput, joiden välistä olin kulkenut, erottuivat lähes pelottavan tarkkoina vasten turkoosinsiniseksi värjäytynyttä taivasta […] Luultavasti juuri unhoon jääneet muistot synnyttävät sen omalaatuisen ylitodellisuuden, jonka kokee unissa. Tai ehkä sittenkin on kyse myös jostain muusta, jostakin usvaan verhotusta, jonka lävitse nähtynä kaikki unessa näyttää paljon selvemmältä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin.”[4]

Näiden näennäisen arkisten muistojen esiinnousua voisi havainnollistaa kirjallisuudentutkija Michael Rothbergin hyödyntämällä freudilaisella ”screen memory”-käsitteellä.[5] Sen mukaan ensi näkemältä irrallisten tai yhdentekevien mieleen tallentuneiden hetkien taustalta olisi mahdollista löytää joitakin tukahdutettuja, kenties traumaattisia kokemuksia. Niinpä edellä siteeratun kaltaisten kuvausten yhteydessä lukijan annetaan rivien välistä ymmärtää, että kyseiset muistot ovat peräisin toisen maailmansodan arpeuttamasta Saksasta. Muistamisesta muodostuu allegorista ja laajemmalla tasolla anakronistista, kun konkreettisen muistikuvan takaa hahmottuu piilomerkityksiä. Juuri tällainen monikerroksisuus osuu myös Sebaldin lukijan roolia korostavan kerronnan ytimeen: esimerkiksi Euroopan vallankäyttäjien häikäilemättömyyttä lähestytään vain vihjaavasti silkkiperhostuotannon kautta.

Muistamisen luonnetta mieltä kuohuttavana sekä traumaan nivoutuvana prosessina Sebald on aivan erityisen kiinnostavalla tavalla tuonut esille Italiaan sekä Keski-Eurooppaan sijoittuvassa romaanissaan Vertigo (1990), joka rakenteeltaan muistuttaa huomattavasti Saturnuksen renkaat –teosta ja tarjoaa täten sille oivallisen vertailukohdan. Edellinen kietoutuu pitkälti kertojan omituisten ahdistuskohtausten ympärille ja päättyy vihdoin hänen omaan kotikyläänsä, jossa henkilökohtaiset muistot on konkreettisesti kohdattava. Äkilliset huimaus- ja kauhukokemukset jähmettävät kerronnan hetkeksi paikoilleen ja iskostuvat lukijankin mieleen:

”Katedraalin sisällä istuin hetkeksi alas, avasin kengännauhani ja, kuten edelleen muistan aivan kirkkaasti, olin yhtäkkiä täysin vailla tietoisuutta siitä, missä olin. […] Tämä muistikatkos ei parantunut vähääkään edes sen jälkeen kun olin kiivennyt katedraalin ylimpään kerrokseen ja katsellut sieltä jatkuvien huimauksen tunteiden vaivaamana usvaista, sumeaa näkymää minulle nyt täysin vieraasta kaupungista. Kohdassa, jossa sanan ”Milano” olisi tullut ilmestyä mieleeni, ei ollut mitään muuta kuin kivulias, sisällyksetön refleksi.”[6]

Nämä toistuvat paniikkitilanteet sekä Vertigo-romaanin kertojan matkoillaan kohtaamat menneisyyden henkilöiden kaksoisolennot tuovat helposti mieleen kirjallisuudentutkija ja historioitsija Dominick LaCapran teoreettiset pohdinnat traumaattisten historiallisten tapahtumien kohtaamisesta jälkikäteen. Hänen mukaansa jäsennämme tällaisia kokemuksia yhtäältä aktiivisen käsittelyn (working through) sekä toisaalta tiedostamattoman toistopakon (acting out) kautta.[7] Näistä jälkimmäinen, jota esimerkiksi Vertigossa kuvatut huimauskohtaukset ahdistavuudessaan edustanevat, johtaa LaCapran melankoliaksi kuvailemaan psykologiseen tilaan, jossa historiallisesti spesifi trauma sekä inhimilliseen olemiseen erottamattomasti kuuluva rakenteellinen trauma on sekoitettu keskenään.[8] Kiintoisaa on, että degeneraation sekä katoavaisuuden teemoja painottavan Saturnuksen renkaat –teoksenkin nimi viittaa juuri antiikin melankoliaa symboloivaan jumalhahmoon.

Albrecht Dürer: Melencolia I (1514)

Toisaalta muistamisen tematiikkaa voi Saturnuksen renkaat –romaanissa hahmottaa toisellakin tavalla rituaalisena tapahtumana. Esimerkiksi Karen Remmler on tulkinnut Sebaldin kerrontatapaa laajemminkin eräänlaisten ”symbolisten hautajaisrituaalien” kirjoman historiakuvan kautta.[9] Totta onkin, että Sebaldin ruohonjuuritasolta kohti laajaa kuvien, esineiden sekä käsitteiden kokonaisverkostoa etenevä tyyli antaa äänen sellaisille tapahtumille, jotka valtiollisesti sävyttyneessä akateemisessa historiankirjoituksessa saatettaisiin leimata mitättömiksi kuriositeeteiksi. Sivuuttamalla tällä tavoin ”voittajien historian” romaani muistuttaa lukijaa kaikesta siitä, mikä on historiatieteen diskurssissa tukahdutettu tärkeämmiksi koettujen menneiden tapahtumien tieltä. Oiva esimerkki tästä lienee Saturnuksen renkaat -teoksen pitkähkö, yksityiskohtainen sekä äärimmäisen kiehtovasti kerrottu tekstijakso silliteollisuuden noususta sekä tuhosta.[10] Sebaldin romaani vertautuukin kiintoisasti 1600-luvun Alankomaissa kukoistaneeseen asetelmamaalaukseen, jossa arkiset esineet sekä ruoka-aineet nostetaan yhtäkkiä maailman esteettisen esittämisen kannalta oleellisiksi.

Romaanin muistamistematiikkaa valottaa mielenkiintoisesti myös tekstin paikkoihin, rakennuksiin sekä valokuviin kiinnittyvä konkretia. Ensinnäkin Sebald irtautuu tätä aineistoa hyödyntäessään selkeästi perinteisen historioitsijan näkökulmasta, jossa ne toimittaisivat lähteinä sekä argumentaation perustana lähinnä todisteiden virkaa. Saturnuksen renkaat –romaanissa nämä visuaaliset sekä spatiaaliset elementit tuntuvat pikemminkin toimivan eräänlaisina herätteinä: ne pakottavat lukijan syventymään kauan sitten raunioituneisiin maailmoihin, jotka on kaivettava esiin unohduksesta. Käsinkosketeltavuus etäännyttää tekstiä myös perinteisen historiankirjoituksen kaikkitietävästä lintuperspektiivistä, mitä fokalisaation ailahtelu minäkertojan sekä konventionaalisemman henkilöhistoriallisen narratiivin välillä korostaa entisestään. Näkökulmamme menneisyyteen on siten jatkuvassa liikkeessä kokemisen sekä aktiivisen muistelemisen myötä - Remmlerin sanoin sen ”tila ei ole enää tyhjää tai staattista, vaan pikemminkin vakiintumatonta, häilyvää ja jatkuvasti kyseenalaista”.[11]

Tilalliset ja materiaaliset elementit ovat olennaisesti läsnä Sebaldin teksteissä myös pysyvämmän sekä kollektiivisemman muistin tasolla. Erityisesti Saturnuksen renkaat –teoksen yhteydessä on puhuttu eräänlaisesta indeksaalisuudesta: romaani kehrää ympärilleen taideteosten, rakennusten sekä luonnonmullistusten toisiinsa limittyviä kerrostumia, joista muodostuu jotakin hakemiston tapaista.[12] Jo teoksen kokoama laajahko valokuva-aineisto herättää mielikuvan jonkinlaisesta arkistosta. Myös tekstissä useasti esiintyvän 1600-luvun brittitiedemies Thomas Brownen ajatukset havainnollistavat tätä rakenteellista tehokeinoa:

”Muiden 1600-luvun englantilaisten kirjailijoiden tavoin Browne kantaa koko ajan mukanaan kaikkea oppineisuuttaan, suunnatonta sitaattien määrää ja kaikkien aiempien auktoriteettien nimiä, käyttää ylettömyyksiin paisuvia kielikuvia ja analogioita ja sommittelee labyrinttimaisia, usein kahdenkin sivun mittaisia lauserakennelmia, jotka silkassa mahtailussaan muistuttavat uskonnollisia juhlakulkueita tai surusaattoja.”[13]

Juuri analogisuus sekä labyrintinomaisuus luovat romaanista kokonaisuutena pikemmin eräänlaista kollektiivisen ja yhteisöllisen muistin arkeologiaa kuin suurta historiallista kertomusta. Sebald käyttää kuvaavasti usein luonnonmullistusten sekä –maisemien tuomaa taustavoimaa hyödykseen tavalla, joka sitoo tekstin perinteistä antroposentristä historiakuvaa laajemmin tilaan ja paikkaan.[14]  Kenties kirjailijan kerrontatapaa voisi verrata aatehistorioitsija Michel Foucault’n kulttuurikäytänteiden verkostoa kartoittavaan metodiin, jonka on määrä auttaa jäsentämään länsimaisen ihmisen identiteetin reunaehtoja. Samassa historiallisten katkosten sekä kriisitilanteiden analyysin hengessä Saturnuksen renkaat –romaaninkin voisi nähdä ”tuovan päivänvaloon tämän länsimaisen kulttuurin syvän kerrostuman sekä näin palauttavan hiljaiselle ja näennäisen liikkumattomalle maaperällemme sen murtumat, epävakauden ja siirtymät, ja sama maaperä järkkyy jalkojemme alla taas kerran”.[15]

Francisco Goya: Saturnus ahmii poikaansa (1819)

Yhtäältä fragmentaarisena sekä toisaalta menneisyyden jäänteitä kokoavana tekstinä Saturnuksen renkaat –teos vertautuu hedelmällisellä tavalla David Mitchellin tuoreeseen Pilvikartasto-romaaniin (2003), joka muodostuu maatuskanuken tavoin toisiinsa viittaavista sisäkkäisistä tekstikatkelmista. Vaikka Mitchellin tieteiskirjallisuudesta sekä dystopioista ammentava näkökulma eroaa Sebaldin tyylillisistä ratkaisuista olennaisesti, pureutuvat molemmat kirjailijat pohjimmiltaan kysymykseen siitä, mikä menneisyydessä on muistamisen arvoista. Millä perusteilla meidän olisi edes jäsennettävä aukkoisten lähteiden muodostamaa aineistoa osaksi yhteistä kulttuuriperintöämme? Pilvikartasto-teoksen nuori matkamies Adam Ewing pohtii ongelmanasettelua seuraavasti:

”Ajatukseni juoksevat tätä latua: oppineet erottavat historiassa liikkeitä & muotoilevat nämä liikkeet säännöiksi, jotka hallitsevat sivilisaatioiden nousua & tuhoa. Minun uskomukseni on kuitenkin vastakkainen. Nimittäin: historia ei tunnusta mitään sääntöjä – ainoastaan lopputuloksia. Mikä saa lopputuloksia aikaan? Paheelliset teot & hyveelliset teot.”[16]

Historianfilosofisesta näkökulmasta molempia romaaneja voisi luonnehtia keskeisellä tavalla postmoderneiksi. Jo kollektiivisen muistin valikoivuuden tunnustaminen on askel pois perinteisen historiantutkimuksen kaikenkattavuutta ja objektiivisuutta tavoittelevalta kentältä. Erityisesti Sebaldin hienovaraisen sekä epäsuoran tavan viitata 1900-luvun suuriin traumoihin voisikin rinnastaa Hayden Whiten ajatuksiin historiantutkimuksen vääjäämättömästä metaforisesta luonteesta, joka ”aina merkitsee enemmän kuin se kirjaimellisesti sanoo, sanoo jotakin muuta kuin se näyttää tarkoittavan ja paljastaa jotakin maailmasta vain sillä hinnalla, että se piilottaa jotakin muuta”.[17] Esimerkiksi Saturnuksen renkaat –romaanissa ensimmäisen maailmansodan valokuvasymboliksi nouseva, Sarajevon laukauksissa verestä tahriintunut univormu on yhäältä osa kouluissakin opetettavaa kollektiivista muistiamme ja toisaalta taas hämmentää lukijaa kyseisessä tekstissä historiallisesta kontekstistaan häivytettynä.[18]

Lukijan kannalta Saturnuksen renkaat –teosta voisi näin ollen kuvailla eräänlaiseksi pakenevaksi näyksi. Pintatasolla teksti tosin muodostuu hyvinkin hahmotettavista, eurooppalaista kulttuurielämää koskevista tarinanpätkistä, mutta niiden väliset yllättävät yhteydet vieraannuttavat lopulta meidän historiatraditiossamme kasvanutta, loogisten kehityskaarien sekä kausaalisuhteiden määrittämään menneisyyskuvaan tottunutta ihmistä. Sebaldin kerronta on tämän montaasitekniikan ansiosta painokkaan hermeneuttista: se johdattelee kokijan merkityksenmuodostuksen leikkiin, eräänlaiseen vapaaseen vuoropuheluun hänen oman historianäkemyksensä sisältämien ennakko-oletusten sekä romaanin synnyttämien uusien assosiaatioiden välillä.[19] Muistiin säilötyt henkilökohtaiset kokemukset sekä niitä leimaavat kulttuuriset asenteet näyttäytyvät näin uudessa valossa, ja lukija joutuu Hans-Georg Gadamerin sanoin lopulta ”syvään ja levottomuutta aiheuttavaan kohtaamiseen itsensä kanssa”.[20]

Muisti menneisyyttä säilyttävänä sekä muistamisen tapahtuma sitä muovaavana nivoutuvat lopulta yhteen Saturnuksen renkaat –romaanin näennäisen pessimistisen sekä kulttuurieskatologisen sävyn kautta. Sebaldin kuvaama historia on siis ennen kaikkea katoavaisuuden, tuhon sekä menetyksen historiaa: ”Ensimmäisestä myrskylyhdystä 1700-luvun katulyhtyihin ja katulyhtyjen hohteesta Belgian moottoriteiden yllä kelmeinä loistaviin kaarilamppuihin saakka kaikki on palamista, ja palaminen on joka ainoan meidän valmistamamme esineen keskeinen periaate.”[21] Tästä luonnon periaatteellisesta hävitystyöstä jäljelle jääneitä rippeitä me sekä varjelemme että järjestelemme jatkuvasti uudestaan, jotta kykenisimme säilyttämään yhteyden menneen sekä nykyhetken välillä. Sebaldin romaani korostaakin, että muisti on tieto- tai kokemuspankin tehtävästään huolimatta pikemmin orgaanista kuin kuivan antikvaarista: sen rakenneosaset ovat jatkuvassa liikkeessä muistamisen prosessin myötä. 

Pieter Claesz: Vanitas-asetelma (n. 1628/1630)

Nämä ajatukset liittävät koko teoksen flaamilaisen vanitas-taiteen ohella kiintoisasti osaksi viime vuosisatojen saksalaista filosofiatraditiota sekä nostavat sen muistoihin kiinnittyvän tematiikan ylihistorialliselle tasolle. Sebaldin romaaneista välittyvää traagista, absurdia sekä virtaavaa aikakäsitystä onkin kuvattu samalla tavoin Herodotoksen hengessä ”arkaaiseksi” kuin Friedrich Nietzschen tai Arthur Schopenhauerin historiakuvaa.[22] Saturnuksen renkaat -romaanissa muistamisen funktio onkin tässä mielessä katharttinen: tiedostamme sen, että hetket virtaavat vääjäämättä ohitsemme ja että pysytelläksemme järjissämme meidän pystyttävä takertumaan edes niiden jättämiin jälkiin. Ilman tietoisuutta menneisyydestä ei ole kokemusta nykyhetkestäkään:

”Etäisyyden kasvaessa näkyvyys vain paranee. Pienimmätkin yksityiskohdat erottuvat äärimmäisen tarkkoina. On kuin katsoisi yhtaikaa sekä kaukoputkeen väärästä päästä että mikroskooppiin. Ja silti, niin Browne toteaa, jokaista oivallusta ympäröi läpitunkematon pimeys. Me havaitsemme vain yksittäisiä valonpilkahduksia tietämättömyyden kuilussa, pimeiden varjojen täyttämässä maailmanrakennuksessa. […] Siksi meidän sopii kirjoittaa filosofiaamme vain pienin kirjaimin, katoavaisen luonnon merkeillä ja lyhenteillä, sillä niissä yksin on heijastus ikuisuudesta.”[23]

---

[1] W. G. Sebald, Saturnuksen renkaat (Helsinki: Tammi, 2010), 11.

[2] Muistin (engl. memory, saks. Gedächtnis) sekä muistamisen (engl. remembrance, saks. Eingedenken) välisestä rajanvedosta kts. myös Ignasi Ribó, “The One-Winged Angel: History and Memory in the Literary Discourse of W. G. Sebald” (Orbis Litterarum, vol. 64, nro 3, 2009), 234-237.

[3] ”Wie es eigentlich gewesen ist”. Tunnettu sitaatti on peräisin modernin historiatieteen kantaisänä pidetyltä Leopold von Rankelta (1795-1886). Aiheesta tarkemmin kts. esim. Donald R. Kelley, Fortunes of History: historical inquiry from Herder to Huizinga (New Haven: Yale University Press, 2003).

[4] Sebald, Saturnuksen renkaat, 94.

[5] Michael Rothberg, ”Introduction: Theorizing Multidirectional Memory in a Transnational Age” teoksessa Multidirectional Memory: Remembering the Holocaust in the Age of Decolonization (Stanford: Stanford University Press, 2009), 12-16.

[6] W. G. Sebald, Vertigo (Lontoo: Vintage Books, 2002), 115-116.

[7] Dominick LaCapra, ”Trauma, Absence, Loss” teoksessa Writing History, Writing Trauma (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 2001), 47-48.

[8] Ibid., 64.

[9] Karen Remmler, “Against the Integration of Atrocity into Disaster: W.G. Sebald's Work of Memory” (Amsterdamer Beiträge zur Neueren Germanistik, vol. 72, 2009), 136.

[10] Sebald, Saturnuksen renkaat, 65-74.

[11] Remmler, “Against the Integration of Atrocity into Disaster”, 134.

[12] Kaisa Kaakinen, Fiktio historian paineessa: Muoto, konteksti, tulkinta –luentokurssi, Helsingin yliopisto 14.2.2011.

[13] Sebald, Saturnuksen renkaat, 29-30.

[14] Luonnonmullistusten merkityksistä Sebaldin tekstissä kattavammin kts. Remmler, ”Against the Integration of Atrocity into Disaster”, 136-137.

[15] Michel Foucault, Sanat ja asiat: Eräs ihmistieteiden arkeologia (Helsinki: Gaudeamus, 2010), 21.

[16] David Mitchell, Pilvikartasto (Turku: Sammakko, 2008), 622.

[17] Hayden White, Figural Realism: Studies in the Mimesis Effect (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 1999), 7.

[18] Sebald, Saturnuksen renkaat, 113.

[19] Montaasista laajemmin kts. Tomi Huttunen, Montage Culture (WWW-lähde: http://helsinki.fi/hum/slav/mosaiikki/en3/th3_en.htm).

[20] Hans-Georg Gadamer, The Relevance of the Beautiful and Other Essays (Cambridge: Cambridge University Press, 1986), 121.

[21] Sebald, Saturnuksen renkaat, 190.

[22] Ribó, “The One-Winged Angel”, 224-226 ja 244.

[23] Sebald, Saturnuksen renkaat, 30.

P. S. Kuten huomannette, tämä on kouluessee. Siitä siis kummallinen riviväli sekä teknisempi tyyli. Olen vain niin mehuissani aiheesta, etten malttanut olla laittamatta tekstiä tänne! Kommentteja arvostetaan, sillä ajatukset ovat vielä puolitiessä ja johtavat jatkuvasti uusiin kysymyksiin. ^_^