Fuugan taito

Mulla oli pitkään jonkinlainen antipatia Bachia kohtaan - lieneekö johtunut siitä, että kuulin sitä päivittäin kotona ja korvani kyllästyivät. Asia korjaantui syksyllä 2010, kun uskaltauduin musiikkitieteen muoto-opin kurssille. Luennoitsija selitti meille analyysin perusasiat ja kuuntelutti WTK:n cis-mollipreludin ja -fuugan Richterin soittamina. Sillä hetkellä mun kahdelle aivosolulleni alkoi vihdoin valjeta, mistä koko hommassa on kyse.

Tällaista tänään. Nauttikaa!

Bonne Saint-Valentin!

Ystävänpäivän kunniaksi ajattelin jakaa pari Julia Margaret Cameronin (1815-1879) ottamaa valokuvaa. Luin hänestä edellisessä postauksessa angstaamastani kirjasta - jonka vihdoin sain ja luin - ja olin aika myyty. <3___<3 (Ignoroikaa huono kuvanasettelu. Blogger ei ollut tänään kaveri.)

Koska tahdon olla siirappinen, laitan tänne vielä kahden überromantiikkapariskunnan muotokuvat.

Franz Liszt ja kreivitär Marie d'Agoult (Henri Lehmann 1839 ja 1843)

Frédéric Chopin ja George Sand (Eugène Delacroix 1838)

That's all folks. Kivaa ystävänpäivää! ^_^

Itkuparkusurkuvinkuvonku

Tänään on ollut ehdottomasti vuoden tähän mennessä surkein päivä. Kello on vasta puoli neljä ja olen aivan näännyksissä kaikesta säätämisestä. Oli siis pakko tulla valittamaan tänne kaikista arjen ihanista pienistä ongelmista.

Ensinnäkin heräsin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen ja katsoin peiliin, josta katsoi vastaan kaksi viiruiksi turvonnutta silmää. Selitykseksi todettakoon, että mulla on atooppinen iho, joka kuivuu pakkasilla pahasti etenkin silmien ja suun ympäriltä, ja eilen laitoin siihen normaalia paksumpaa rasvaa. No, ilmeisesti olen jollain lailla allerginen ko. tökötille tai kasvoni eivät muuten vain tykänneet siitä, sillä muistutin aamulla lähinnä sikotautista murmelia. Yliopistolle oli kuitenkin lähdettävä, ja enköhän hiukan matkaa käveltyäni tajunnut jättäneeni opiskelijakorttini toisen takin taskuun (koska ranskalaiset rakastavat kaikenlaisia virallisia asiakirjoja, Sorbonneen ei pääse sisälle sellaista vilauttamatta). Yhtä U-käännöstä myöhemmin läpyskä oli turvallisesti messissä, mutta kiireessä hosuessani onnistuin huitaisemaan kukkamullat ruukusta lattialle. Ne jäivät odottelemaan kiltisti kotiinpaluutani, koska olin jo valmiiksi myöhässä.

Aamukurssilla kunkin opiskelijan oli valittava tietyistä vaihtoehdoista kirja, josta pitää esitelmä kevätlukukaudella. Nappasin reippaana tyttönä 1800-luvun poliittisia naisia käsittelevän tutkimuksen, koska se kuulosti kiinnostavalta, ja rynnin heti luennon jälkeen kirjakauppaan. Henkilökunnan konsultoimisen jälkeen kävi ilmi, että kaikki kyseisen teoksen painokset on loppuunmyyty, eikä tietoa seuraavien ilmestymisestä ole. Kotona selasin varmuuden vuoksi läpi eri maiden Amazonit, joista tarvitsemaani kirjaa löytyi tasan 2 kappaletta à 100 euroa (käytettyinä tietenkin). Yliopiston kirjastoissa tilanne osoittautui samaksi: saatavilla kaksi nidettä, joista toinen sijaitsee erikoiskonttorissa, jonne pääsee vain oman tutkimusohjaajan luvalla. Tarkennettakoon, että olen tekemässä tätä esitelmää yhteistyössä toisen vaihtarin kanssa, joten a. tarvitsisimme mielellään molemmat oman kappaleen kirjasta ja b. meistä kummallakaan ei ole mitään helvetin tutkimusohjaajaa, koska emme tee tutkintoa Sorbonnessa.

Tässä mieltäylentävässä pattitilanteessa lähdin päivän estetiikkasessiolle. Filosofian kurssit ovat yleensä Centre Serpenten tutkijatalossa lähellä yliopiston päärakennusta, ja lähtiessäni varmistin, että paikallisen WebOodin antamien kurssitietojen lopussa luki "Centre Serpente", vaikka luentosali ei ollut mulle entuudestaan tuttu. Serpenten aulassa tutkin kerrosten pohjapiirustuksia, en kuollaksenikaan löytänyt etsimääni ja kysyi vahtimestarilta, joka neuvoi minut jonnekin ihan kummalliseen toimistohuoneeseen. Törmäsin onneksi samalla toiseen vaihtariin, jolla oli täsmälleen sama ongelma. Palloilimme aikamme tuloksetta ja palasimme lopulta kumpikin tahoillemme, kun kukaan ei osannut auttaa. Himassa avasin laitoksen lukujärjestyksen uudelleen, ja - ylläriälläri - luentosalin nimessä ollut "IF" selitettiin tiedoston alalaidassa pikkupräntillä Immeuble Franceksi, joka sijaitsee jossakin hevonvitussa toisella puolella kaupunkia.

Tässä vaiheessa ilmeeni oli seuraavanlainen:

Jokseenkin raivoisana lähdin kirjastoon metsästämään sitä ainokaista kappaletta 1800-luvun poliitikkonaiskirjaa. Kaikki meni hyvin, kunnes havaitsin, että sali, johon joku riemuidiootti oli sijoittanut himoitun esitelmäaineistoni, oli tänään suljettu lämmitysongelmien takia eikä kukaan osannut sanoa, milloin se avattaisiin uudestaan. Hyvin hilpeää, kun ottaa huomioon, että projektin deadline on kahden viikon päästä ja analysoitavassa tutkimuksessa on 600 sivua painavaa asiaa. Sattuneesta syystä en jaksanut enää jäädä säätämään paikan päälle, vaan palasin kotiin ja koetin varata nidettä netistä, mikä oli luonnollisesti kuolleena syntynyt ajatus, kun ollaan tietojenkäsittelyn kehitysmaassa.

Päädyin lopulta vain lähettämään noin miljoona sähköpostia (esitelmäparilleni, estetiikan luennoitsijalle, naapurin kissan kummin kaiman äpärälle jne.) päivän säheltämisen tiimoilta. Nyt pienen tennispallon kokoisia silmäpussejani aristaa, pysyn hereillä ainoastaan vitutuksen voimalla ja vastikään hankkimani Spotify syytää debiilejä ranskankielisiä mainoksia. Rakastan Pariisissa asumista, mutta joskus tämä maa hitsaa todella pahasti.

(En viitsi kuitenkaan lopettaa näin synkeisiin tunnelmiin: pohjalta on tunnetusti suunta vain ylöspäin. Kohta haen rakkaasta Quick Burgeristani tuplaespresson ja illalla menen kaverin kanssa katsomaan jazzkeikkaa. Syksyn kurssitkin menivät arvosanojen perusteella yllättävän hyvin. Elämä on yleisesti ottaen aika jees.)

The Red Shoes

Tammikuussa katsoin tämän elokuvan...

...kuuntelin tätä albumia...

...ja näin nämä kenkäkaupan ikkunassa.

Joillain on ballerinavaihe 5-vuotiaina, joillain toisilla 21-vuotiaina.

^___^

Kakkonen on ykkönen! En olisi voinut kuvitellakaan, että vaalien ekalla kierroksella kävisi näin onnellisesti. Järsin jo tuskaisena kynsiäni kun koetin miettiä, kuka olisi pienin paha todennäköisistä toiselle kierrokselle menijöistä. Onneksi ennakkomurehdinta oli turhaa, nyt vain jännittämään lisää! :)))

Tajunnanvirtaa

Lomaa aloitellessa olen ehtinyt pohdiskella kulunutta syksyä ja tajuta, kuinka paljon se on mua muuttanut positiivisessa mielessä. Vaikka hankaliakin hetkiä on mahtunut matkan varrelle, olen ihan älyttömän iloinen siitä, että uskalsin aloittaa itsenäisemmän elämän vieraassa maassa. Kokemus on kasvattanut mua neljässä kuukaudessa huomattavasti enemmän kuin nuo aiemmat kolme yliopistovuotta yhteensä. Siksi ajattelin avautua vähän tämänhetkisistä tunnelmista: aihe menee hiukan henkilökohtaiseksi, mutta olkoon.

Ihan ensimmäiseksi pitää mainita, että voin ruksia yli pari kohtaa "Nämä asiat tahdon saavuttaa" -unelmalistaltani. Olen halunnut päästä Sorbonneen opiskelemaan noin viimeiset kymmenen vuotta, ja se haave on nyt toteutettu. Samoin vieraan kielen omaksuminen sellaisella tasolla, että sillä oikeasti pärjää, tuntuu todella  palkitsevalta. Keväällä mun pitäisi vain uskaltaa jutella ihmisille enemmän eikä istua himassa nenä kiinni Balzacissa, vaikka se tekeekin hyvää kirjalliselle ilmaisulle.

Toisekseen olen selättänyt monta pientä ja hiukan suurempaakin pelkoa. Marraskuussa piti selviytyä vatsataudista ihan itse (ikuinen kauhuskenaarioni), ja tänään kykenin jopa pitämään esitelmän ranskaksi suhteellisen vähän änkyttäen. Ihmismassojen sietokykyni ja itseluottamukseni ovat kasvaneet suurkaupungissa kämppäämisen myötä: on itse asiassa kummallista, että mulla on täällä huomattavasti turvallisempi olo kuin Helsingissä. Porhoasuinalueeni toki vaikuttaa asiaan, mutta jostain syystä keskus-Pariisissa - lähiöt ovat tietenkin oma lukunsa -.liikkuminen tuntuu huomattavasti mutkattomammalta kuin Suomessa. Yksin ei tarvitse koskaan olla, mutta omaa tilaa on riittävästi.

Ylipäätään Helsingille ja koko Suomelle on tervetullutta saada uutta mittakaavaa. Yhtäältä kotimaan  pienuuden, kuppikuntaisuuden ja ahtaat piirit tajuaa entistä voimakkaammin, toisaalta joitain seikkoja kuten paperihommien toimivuutta tai yleisiä siisteysstandardeja osaa arvostaa uudella tavalla. Joulukuun Helsinki-vierailut herättivät yllättävän kaksijakoisia tunteita: perhettä ja ystäviä oli ihanaa nähdä, mutten aavistanut, että olisin ehtinyt jo juurtua toisaalle siinä määrin, että ikävöisin takaisin Pariisin-kotiin. Tajusin myös, kuinka suuri vaikutus Suomen syyspimeydellä on psykologisesti: olo on ollut viime kuukausina huomattavasti stressittömämpi ja virkeämpi kuin aikaisempina vuosina.

Siis: LÄHTEKÄÄ HYVÄT IHMISET VAIHTOON. Mitä kauemmas, sen parempi! Ranska on kuitenkin länsimainen yhteiskunta, joten en osaa kuvitellakaan, miten mullistavaa olisi päästä aivan totaalisen toisenlaiseen ympäristöön. Lähteminen ei ole helppoa, mutta jos minä - ujo, rajoittunut ja paniikkihäiriöinen henkilö, joka ei vielä kesäkuussa pystynyt poistumaan kotoaan ahdistumatta - pystyin siihen, pystyy ihan kuka tahansa muukin. (:

Fangirl

Joulu tuli ja meni. Oli mukava käydä Suomessa, tavata perhettä ja ystäviä, mutta asiaa hieman haittasi tammikuun alun deadlineputki. Olo alkaa olla hiukan kuin zombilla: olen istunut lähestulkoon kaikki päivät sisällä duunaamassa esseitä ja lukemassa tentteihin, minkä jälkeen olen raahautunut ulos kävelylle ja palannut illaksi tuijottamaan sarjoja netistä ja kuuntelemaan Tori Amosta. Sosiaalinen elämä = tasan nolla (lukuun ottamatta uudenvuodenaattoa, jolloin olin pitkästä aikaa pippaloissa ja palasin sen kunniaksi kotiin kello 7 aamulla). Onneksi asiaan tulee pian muutos, kun perjantaina alkaa lähes kuukauden oikea loma!

Sitä odotellessa ajattelin hehkuttaa viime aikojen ylivoimaisesti parasta tv-löytöä. Gilmore Girls on ihan parhautta! Muistan nähneeni joitain jaksoja ko. sarjasta vuonna nakki ja kukka, mutta löysin sen kunnolla vasta nyt ja tunnustan olevani addikti. Rory sydän Jess 4eva ja sitä rataa, taannun 13-vuotiaan tasolle näiden juttujen kanssa, mutta mikään ei voisi olla rentouttavampaa juuri nyt. Siispä, ladies and gentlemen, valmistautukaa ihkutuskuvapläjäykseen! ^_^

Ja koska tv-sarjoista löytyy aina yhtymäkohtia omaan elämään, niin...

...tunnen syvää sielunsisaruutte Paris Gelleriin...

...kun taas isoäitini on kuin ilmetty Emily Gilmore.

Eipä mulla muuta. Kivaa alkavaa vuotta, neiti Nolife kuittaa! 

(Niin ja siis kuvat jälleen kerran courtesy of Google ja Weheartit.)