Hiiriä ja ihmisiä

Aika rientää opinto- ja soittohommien parissa. Siksi en ole viime aikoina ehtinyt päivitellä tännekään, vaikka koko blogin idea oli alun perin pitää kirjoituskuntoa yllä. :< No, nyt koetan tehdä parannuksen.

Sain kuitenkin viime viikolla vihdoin luettua sarjakuvataiteilija Art Spiegelmanin (s.1948) klassikkoteoksen Maus (1986-1991), joka on houkutellut kirjahyllyssä jo pitemmän aikaa. Suosittelen ehdottomasti! Lukukokemus on kohtalaisen rankka, mutta antaa hyvin havainnollisen ja syvälle pureutuvan kuvan holokaustista sekä yksityisenä että kollektiivisena historiallisena traumana.

Kuva täältä.

Koko tarina rakentuu takautuvasti taiteilijan puolanjuutalaisten vanhempien Vladek ja Anja Spiegelmanin muisteloiden sekä kokemusten pohjalle. Maus onkin ikään kuin sarjakuva sarjakuvan teosta sekä koko holokaustin jälkikäteisen kuvaamisen vaikeudesta: myös taiteilijalla on narratiivissa oma moniulotteinen persoonansa pelissä. Tämä kerrontatekniikka toimii teoksessa oivaltavasti jo siitä syystä, että se mahdollistaa eräänlaisen läpileikkauksen koko traumaattisen tapahtuman vaikutuksista eri sukupolviin.

Myös Mausin mustavalkoinen piirrosjälki näyttää sangen tyylikkäältä - tosin on todettava, etten ummikkona hirveästi sarjakuvataiteesta ymmärrä. Spiegelmanin käyttämät eri kansalaisuuksia symboloivat eläinhahmot ovat nerokkaita: juutalaiset ovat hiiriä, saksalaiset kissoja, amerikkalaiset koiria ja niin edelleen. Onpa joukossa yksi ranskalainen sammakkokin, joka ainakin minussa herätti pientä hilpeyttä rankan tarinan vastapainona.

Kuva täältä.

Etenkin hiiriaihe osoittautuu hedelmälliseksi monella tasolla. Kyseisiin jyrsijöihin suhtaudutaan aika epäluuloisesti, niitä kartetaan tautien levittäjinä tai ne pyritään jättämään huomiotta pienen kokonsa vuoksi: hiukan samansuuntaisista lähtökohdista on kenties kyse Euroopan satoja vuosia kestäneessä juutalaisten syrjinnässä. Diasporaan hajaantuneen juutalaisyhteisön tapaan myös hiiriä löytyy Euroopasta kaikkialta ikään kuin eräänlaisena näkymättömänä vähemmistönä. Mausissa mukaan nostetaan kiintoistasti esiin myös hiiren ikoninen asema amerikkalaisessa populaarikulttuurissa, kun Spiegelman lainaa kuvaavasti teoksensa toisen osan alussa erästä saksalaista lehteä 1930-luvun puolivälistä:

"Mikki Hiiri on kurjin koskaan luotu ihanne... Terveet tuntemukset kertovat jokaiselle itsenäiselle nuorukaiselle ja jokaiselle kunnialliselle nuorelle, että tämä  törkyinen ja likainen syöpäläinen, tämä eläinkunnan suurin bakteerinkantaja ei voi edustaa ihanteellista eläintä... Pois juutalainen kansan raaistaminen! Alas Mikki Hiiri! Käyttäkää hakaristia!"

- The Complete Maus, s. 164

Toisaalta omia sarjakuvan tekoon liittyviä jännitteellisiä tuntemuksia luodatessaan Spiegelman antaa sekä omakuvalleen että muille tilanteen henkilöille ainoastaan eläinnaamiot. Ele viestittää, että julkinen keskustelu juutalaisvainoista ikään kuin asettaa ihmiset tiukemmin tiettyihin historian rajaamiin rooleihin kuin arkielämässä tulisi ajatelleeksi. Samassa jaksossa leikitellään myös Spiegelmania itseään kuvastavan hahmon koolla: hänet nähdään kutistumassa toimittajien holokaustiaiheisten kysymysten ristitulessa vähittäin lapseksi, joka lopulta huutaa vain: "I want... I want my mommy!" (The Complete Maus, s. 202) Suuren historiallisen trauman käsittely havainnollistetaan näin syvälle päähenkilön psyykeen sukellettaessa.

Kuva täältä.

Spiegelmanin teoksesta löytyisi varmasti tarkemmalla pohdiskelulla sekä lukemisella vielä enemmän kiinnostavia tasoja. Joka tapauksessa se tuntuu tervetulleelta ja edelleen tuoreelta näkökulmalta loputtoman holokaustikeskustelun parissa. Lueskelin itse asiassa juuri erästä kirjallisuudentutkija Michael Rothbergin Mausia sivuavaa artikkelia, jossa havainnollistettiin tätä keskustelutapaa anekdootin keinoin: jossakin konferenssissa eräs historioitsija oli pontevasti ilmoittanut, ettei koskisi kyseiseen sarjakuvaan tikullakaan, koska se ei mukamas sisällä luotettavaa historiallista tietoa. Paitsi että tuollainen asenne on yleisesti ottaen historioitsijalle kestämättömän yli- ja ahdasmielinen, osoittautuu se tässä yhteydessä erityisen ikäväksi: holokaustin kaltainen äärimmäisen vaikeasti tulkittava tapahtuma ansaitsee tulla käsitellyksi mahdollisimman monen yksittäisen sekä yleisluontoisemman äänen voimin.

Kylmät väreet

Alfred Cortot soittaa (1947) Debussyn preludit Les sons et les parfums tournent dans l'air du soir sekä Les collines d'Anacapri.

Snif.

Pilvisen päivän piristys

En olisi ikinä uskonut innostuvani Ernest Hemingwaysta. Niin pääsi kuitenkin käymään. Tosin edellisessä merkinnässä mainittu Nuoruuteni Pariisi kiinnosti jo anekdoottiensa ja ajankuvansa ansiosta: James Joyce, Ezra Pound, Sylvia Beach ja monet monet muut menneisyyden henkilöt saivat tarkemmin hahmottuvat kasvot.

Hemingway vuonna 1923: ei vielä ensinkään kuuluisaa partaa. Kuva täältä.

F. Scott Fitzgeraldille omistettu laaja henkilökuvaus herätti silti aivan erityisesti innostusta. Olin kuvitellut koko kirjailijan intuitiivisesti jokseenkin toisenlaiseksi persoonaksi - selitykseksi kelvatkoon, että tunnen hänen tuotannostaan ainoastaan Kultahatun, joka kuuluu kyllä ehdottomiin suosikkiromaaneihini. Fitzgeraldin elämästä sen sijaan en tiennyt eilistä ennen juuri mitään paitsi sen, että hänellä oli vaimo nimeltä Zelda ja että hän rakasti tätä kiihkeästi. Voisin silti uskoa, että Hemingwayn kaunistelematon ja samalla humaani luonnehdinta ystävästään on aika lailla oikeudenmukainen.

Kultahatun ensimmäisen painoksen kansi (1925, täältä). Huomatkaa T. J. Eckleburgin (oletettavasti?) silmät!

Tällä haavaa keskityn kuitenkin hieman myöhäisempään Vanhus ja meri -teokseen. Se on tähän mennessä osoittautunut vielä Pariisin-muistelmiakin autuaammaksi lukukokemukseksi. En käsitä, miten joku voi kirjoittaa niin yksinkertaisesti ja niin kauniisti kalastuksesta, merestä tai vaikka baseballista. Hemingwayn varma, jäntevä lause ja jollakin lailla melankolisen tyyni ilmaisu tuntuvat puhdistavilta kaiken tenttikirjajargonin jälkeen. Miksi haaskata adjektiiveja tai jähmeitä täytesanoja? 

"Oli tullut pimeä, sillä tavoin kuin syyskuussa auringonlaskun jälkeen pimeä nopeasti tulee. Hän makasi kokan kuluneen puun varassa ja lepäsi niin hyvin kuin taisi. Ensimmäiset tähdet pilkahtivat näkyviin. Hän ei tiennyt Rigelin nimeä, mutta hän näki sen ja tiesi, että tähdet kaikki kohta syttyisivät tuikkimaan ja että kaikki nuo hänen etäiset ystävänsä olisivat hänen seuranaan.

'Kalakin on minun ystäväni', hän sanoi ääneen. 'En ole koskaan nähnyt enkä kuullut mokomasta kalasta. Mutta minun täytyy tappaa se. Olen iloinen, ettei meidän tarvitse yrittää tappaa tähtiä.'

Ajattelehan, jos ihmisen joka päivä täytyisi yrittää surmata kuu, hän mietti. Kuu karkaa. Mutta entäpä jos ihmisen täytyisi joka päivä yrittää surmata aurinko? On meillä sentään onnellinen osa, hän tuumi.

Sitten hänen tuli sääli isoa kalaa, kun se ei ollut saanut mitään syödäkseen, mutta hänen järkähtämätön päätöksensä tappaa kala ei tämän säälin vuoksi hetkeksikään horjunut. Kuinkahan moni ihminen saa siitä ruokaa? hän tuumi. Mutta ovatko he sen arvoisia, että heidän sopii syödä sitä? Eivät tietenkään. Kukaan ei ole kyllin arvokas syömään sitä, sen käyttäytymisestä ja erinomaisesta arvokkuudesta päätellen.

Minä en näitä asioita ymmärrä, hän tuumi. Mutta hyvä on, ettei meidän tarvitse yrittää surmata aurinkoa tai kuuta tai tähtiä. Riittää, kun joutuu elämään merellä ja surmaamaan oikeita veljiään."

- Vanhus ja meri, s. 77-78.

Mitäpä tuohon enää lisäämään. Siksi poistun syömään päivällistä ennen kuin muutun nälästä heikkopäiseksi.

I heart procrastinating!

En yleensä tee uudenvuodenlupauksia tai vastaavia, koska tiedän, etten kuitenkaan pidä niitä. Tällä kertaa ajattelin kuitenkin tehdä poikkeuksen ja luvata itselleni, että otan rennommin alkavana vuonna. Haluan nimittäin vähentää taipuvaisuuttani maaniseen suorittamiseen, turhaan stressiin ja pedantteihin aikatauluihin. Sen sijaan en halua herätä vuosikymmeniä myöhemmin siihen tunteeseen, että olen painellut läpi elämäni juosten kusten.


Siksi kokeilenkin nyt jotakin aivan uutta: jätän syksystä asti roikkuneen esseen kokonaan kirjoittamatta. Syystä että en vain jaksa. Syystä että en tarvitse sitä opintosuoritusta mihinkään ja sain itse kurssista jo paljon irti. Yritän hyväksyä sen tosiasian, että mulla on kerrankin lupa lagata rauhassa kotona, pelata Nintendoa ja mennä nukkumaan silloin kuin huvittaa.Yritän olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, etten ole parhaillaan tekemässä jotakin hyödyllistä. Kerrassaan ennenkuulumatonta! ^___^

Oikeasti tahtoisin ottaa rennommin tällaisessa paikassa, mutta se ei ole valitettavasti taloudellisesti mahdollista.

Lupaukseeni sisältyy myös se olettamus, että järjestän itselleni aikaa nautiskella ruoasta, musiikista ja kirjoista. Voisin esimerkiksi opetella kokkaamaan ihan itse muutakin kuin kaupan pakastewokvihanneksia tai nauttimaan jälkiruoista laskematta alitajuisesti niiden kalorimääriä. Haluaisin myös tarttua kirjahyllyssäni lojuviin kutkuttaviin romaaneihin - kuten Richard Powersin teokseen The Echo Maker - ja perehtyä niihin kiireettömästi. Musiikkiharrastusten suhteen sangen helpottava asianhaara on se, että sain käyttööni siippani vanhan loistokuntoisen iPodin, joka auttanee rentoutumaan harmaiden arkiaamujen metromatkoilla. Tosin nyt sille on ladattu lähinnä klassista, Tori Amosta ja progemetallia - pitäisiköhän mun alkaa tutustua esim. reggaemusiikin ihmeelliseen maailmaan?

Tällaisia asioita funtsiessa auttavat onneksi myös Ernest Hemingwayn zeniläiset elämänohjeet:

"Mutta joskus kun olin aloittanut uuden novellin enkä päässyt vauhtiin, istuin tulen edessä ja kuorin pikku appelsiineja pudottaen kuoret etumaisiin liekkeihin ja katsellen kuorista nousevaa sinistä räiskettä. Sitten nousin ja katselin Pariisin kattoja ja mietin itsekseni: 'Älä hätäile. Olet kirjoittanut aina tähänkin saakka ja kirjoitat edelleen. Sinun ei tarvitse kirjoittaa kuin yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät.' Ja niin minä lopulta kirjoitin toden lauseen ja jatkoin siitä. Oli helppoa tehdä noin, koska minulla aina oli tiedossani tosi ajatus tai sitten olin lukenut sellaisen tai kuullut joltakulta. Jos aloin kirjoittaa mutkallisesti tai sillä tavoin kuin olisin esitellyt tai johdatellut jotakin, totesin, että minun oli viisainta saksia kielelliset kiemurani pois ja panna ne paperikoriin ja aloittaa uudestaan ensimmäisestä todesta, selväsanaisesta ja selittävästä lauseesta, jonka olin pannut paperille. Yläkerran työhuoneessani minä päätin kirjoittaa novellin joka ainoasta asiasta, jonka tiesin ja tunsin. Kirjoittaessani minä yritin kaiken aikaa pitää kiinni tästä päätöksestäni ja se oli hyvää ja tiukkaa itsekuria."

- Nuoruuteni Pariisi, s. 17-18.

Minä täällä hei.

(Kuva täältä.)

 

 

 

 

 

 

 

"Hippiäinen on Suomen ja koko Euroopan pienikokoisin lintu: sen pituus on vain noin 8,5–9,5 cm ja paino 4–7 g. Hippiäisen ruumis on pallomainen ja sen pyrstö ja kaula ovat lyhyet. Nokka sillä on pitkä ja hento. Havumetsien pyöreä, touhukas pallero on yläpuolelta vaaleanruskea ja alapuolelta vaaleanharmaa. Päälaella kulkee mustareunainen pitkittäisjuova, joka koiraalla on oranssi ja naaraalla keltainen. Pyrstö on lyhyt ja siivellä on valkea siipijuova, jonka takana on musta täplä.

Kuusimetsiköstä kantautuva hippiäisen laulunsäe on veivaava, kirkas, peräkkäin toistuva ja hyvin korkea. Kutsuääni on korkeaa sirinää.

Alati levottomana puustossa liikkuvaa hippiäistä on vaikea saada näkyviin. Mikäli se onnistuu, on tunnistaminen helppoa: vihreänharmaa, rauhattomana alituiseen korkeasti visertelevä pikkulintu ei pysy hetkeäkään aloillaan vaan pyrähtelee jatkuvasti oksalta toiselle. Hippiäinen on aito kuusimetsän laji, mutta muuttomatkoilla sitä saattaa tavata muunkinlaisissa ympäristöissä."

- Wikipedia

P. S. Nimeni on Nuppu. Olen 20 vuotta vanha. Perustin blogin, koska kaipasin sijaistoimintaa esseiden kirjoittamiselle. Hippiäisten lisäksi pidän esimerkiksi musiikista, lukemisesta, Pariisin kaupungista ja South Parkista. Niistä (ja ehkä muustakin) ajattelin jauhaa tänne aina kun huvittaa - stay tuned.