I heart procrastinating!

En yleensä tee uudenvuodenlupauksia tai vastaavia, koska tiedän, etten kuitenkaan pidä niitä. Tällä kertaa ajattelin kuitenkin tehdä poikkeuksen ja luvata itselleni, että otan rennommin alkavana vuonna. Haluan nimittäin vähentää taipuvaisuuttani maaniseen suorittamiseen, turhaan stressiin ja pedantteihin aikatauluihin. Sen sijaan en halua herätä vuosikymmeniä myöhemmin siihen tunteeseen, että olen painellut läpi elämäni juosten kusten.


Siksi kokeilenkin nyt jotakin aivan uutta: jätän syksystä asti roikkuneen esseen kokonaan kirjoittamatta. Syystä että en vain jaksa. Syystä että en tarvitse sitä opintosuoritusta mihinkään ja sain itse kurssista jo paljon irti. Yritän hyväksyä sen tosiasian, että mulla on kerrankin lupa lagata rauhassa kotona, pelata Nintendoa ja mennä nukkumaan silloin kuin huvittaa.Yritän olla tuntematta huonoa omatuntoa siitä, etten ole parhaillaan tekemässä jotakin hyödyllistä. Kerrassaan ennenkuulumatonta! ^___^

Oikeasti tahtoisin ottaa rennommin tällaisessa paikassa, mutta se ei ole valitettavasti taloudellisesti mahdollista.

Lupaukseeni sisältyy myös se olettamus, että järjestän itselleni aikaa nautiskella ruoasta, musiikista ja kirjoista. Voisin esimerkiksi opetella kokkaamaan ihan itse muutakin kuin kaupan pakastewokvihanneksia tai nauttimaan jälkiruoista laskematta alitajuisesti niiden kalorimääriä. Haluaisin myös tarttua kirjahyllyssäni lojuviin kutkuttaviin romaaneihin - kuten Richard Powersin teokseen The Echo Maker - ja perehtyä niihin kiireettömästi. Musiikkiharrastusten suhteen sangen helpottava asianhaara on se, että sain käyttööni siippani vanhan loistokuntoisen iPodin, joka auttanee rentoutumaan harmaiden arkiaamujen metromatkoilla. Tosin nyt sille on ladattu lähinnä klassista, Tori Amosta ja progemetallia - pitäisiköhän mun alkaa tutustua esim. reggaemusiikin ihmeelliseen maailmaan?

Tällaisia asioita funtsiessa auttavat onneksi myös Ernest Hemingwayn zeniläiset elämänohjeet:

"Mutta joskus kun olin aloittanut uuden novellin enkä päässyt vauhtiin, istuin tulen edessä ja kuorin pikku appelsiineja pudottaen kuoret etumaisiin liekkeihin ja katsellen kuorista nousevaa sinistä räiskettä. Sitten nousin ja katselin Pariisin kattoja ja mietin itsekseni: 'Älä hätäile. Olet kirjoittanut aina tähänkin saakka ja kirjoitat edelleen. Sinun ei tarvitse kirjoittaa kuin yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät.' Ja niin minä lopulta kirjoitin toden lauseen ja jatkoin siitä. Oli helppoa tehdä noin, koska minulla aina oli tiedossani tosi ajatus tai sitten olin lukenut sellaisen tai kuullut joltakulta. Jos aloin kirjoittaa mutkallisesti tai sillä tavoin kuin olisin esitellyt tai johdatellut jotakin, totesin, että minun oli viisainta saksia kielelliset kiemurani pois ja panna ne paperikoriin ja aloittaa uudestaan ensimmäisestä todesta, selväsanaisesta ja selittävästä lauseesta, jonka olin pannut paperille. Yläkerran työhuoneessani minä päätin kirjoittaa novellin joka ainoasta asiasta, jonka tiesin ja tunsin. Kirjoittaessani minä yritin kaiken aikaa pitää kiinni tästä päätöksestäni ja se oli hyvää ja tiukkaa itsekuria."

- Nuoruuteni Pariisi, s. 17-18.