"Freeze - Miami Vice!"

Näin alkavan kevään ja auringonpaisteen kunniaksi jaan tänne erään ehdottoman televisiosuosikkini. Kyseessä on nimittäin 1980-luvun tinkimätön lahja mediahistorialle.

Amerikkalainen poliisisarja nimeltään Miami Vice (1984-1989) sisältää kaiken viihdepakettiin tarvittavan: palmurantoja, pastellivärejä, nahistelua ja kasaripoppia sopivissa mittasuhteissa. Etsivät Sonny Crockett (Don Johnson) sekä Rico Tubbs (Philip Michael Thomas) johdattelevat katsojia viiden tuotantokauden verran huumekaupan, prostituution sekä murhamysteerien pariin. Komisario Castillo (Edward James Olmos) puolestaan on ehdottomasti televisiohistorian cooleimpia hahmoja. Silkan rentoutumisen nimissä sarja on siis sangen suositeltava, sillä se on rankoista teemoistaan huolimatta kirjoitettu kepeäksi vailla turhia aivopähkinöitä.

Kuvitelkaa taustalle säröinen kitarasoundi (kuva täältä).

 

 

Crockett & Tubbs

Poikkeuksellisen kiinnostavaksi Miami Vicen tekee silti ajankuva, joka tulee tietysti esille jo sarjan visuaalisessa ilmeessä. Koko produktio on logoa, vaatetusta ja lavastusta myöten viimeisen päälle 80-lukua. Ilkeät kokaiinipohatat asuvat mielikuvituksellisen futuristisissa luksuskartanoissa, joista löytyy lähes poikkeuksetta valkoinen (!) flyygeli. Klassisia olkatoppauksia, kermakakkupermanentteja sekä Ray-Baneja  taas esiintyy siinä määrin, että nykykatsojalle tulee epätodellinen olo. Neljännellä tuotantokaudella Crockettin tavaramerkiksi muodostunut takatukka yltää kerrassaan huolestuttaviin ulottuvuuksiin. Lienee turha mainita, että Miamin helteinen kaupunkikuva art deco -hotelleineen sointuu tähän maailmaan kuin nyrkki silmään.

Suunnilleen tällaisia maisemia olisi tarjolla (kuva täältä).

Värien iloista riitelyä löytyy myös sarjan tunnarikuvastosta.

Valkoista

Myös musiikki on olennainen osa Miami Vicen retroviehätystä. New wave -kappaleet, musiikkivideomaiset kohtaukset sekä yökerhoelämä rytmittävät lähes jokaista jaksoa. Ensimmäisillä tuotantokausilla on puolestaan kuultavissa In the Air Tonightin sekä You Belong to the Cityn kaltaisia kestohittejä. Kaiken kukkuraksi itse Phil Collins tähdittää erästä jaksoa vierailullaan. Niinpä Miami Vice on ainakin kaltaiselleni ummikolle toiminut oivallisena pikakurssina 1980-luvun musiikin maailmaan.

Philillä on asiaa rasittavalle sivuhenkilölle nimeltä Izzy.

Crockettilla on toki jokaisen kovan jätkän tapaan lemmikkinä alligaattori.

Ehkä kaikkein jännittävimmin zeitgeistia ilmentää kuitenkin sarjan välittämä yhteiskunnallinen ja eettinen aatemaailma. Yhtäältä sen perusvire on sangen mustavalkoinen, kuten poliisisarjalle sopiikin, mutta toisaalta new age -vivahteet sekä rikkonaiset ihmissuhteeet luovat epävakauden tuntua. Ääripostmoderniin taiteeseenkin  päästään tutustumaan aika persumaisessa hengessä neljännen tuotantokauden jaksossa Death and the Lady. Psykoanalyysinkin kanssa flirttaillaan eräässä suosikkiepisodeistani (Little Miss Dangerous). Ylipäänsä näkökulma laki- ja moraalikysymyksiin on hyvin Reaganin hallintokauteen sopiva, kuten Yhdysvaltain historiaa paremmin tunteva siippani minua valisti. Ei varmaankaan ole yllättävää, että hän 80-luvun sekä Pohjois-Amerikan suurena ystävänä tutustutti minut koko sarjaan alun perin.

Castillo-setä on hyvin, hyvin vihainen.

Yhtä vaille kaikkien tuotantokausien kokemuksella markkinoin Miami Vicea keväisiin nollaushetkiinne.  Viimeisimmistä jaksoista tosin varoituksen sananen: noin vuodesta 1987 lähtien sarja alkaa menettää sekä värikkyyttään että juonellista puhtiaan. Tyyli muuttuu neljännen kauden alussa tummemmaksi monessakin mielessä ja alkaa lähennellä sellaisia hillitympiä ysärivärejä ja -esineitä, jotka herättivät ainakin minussa jonkinlaisia hataria mielleyhtymiä varhaislapsuuteen. Kyseisen kauden alkujaksot ovat ylipäänsä melkoisen epäonnistuneita scifisähläyksineen, mutta meininki paranee lopulta väkinäisyydestä huolimatta. Kokeilkaahan siis!