Jälkipyykkiä

Paha enneuni siis toteutui. Perussuomalaiset ottivat murskavoiton, kokoomuksesta tuli suurin puolue ja vihreä liike kärsi tappion. Vasemmisto sentään piti pintansa. Myös keskustan oppositioasemasta olen, myönnettäköön, hyvin vahingoniloinen.

Vaalien positiivisin vaikutus lienee se, että ne ovat ravistelleet kaltaisiani keskivertoäänestäjiä, jotka eivät omista jäsenkirjoja saati seuraa tarkkaan poliittista päätöksentekoa. Siinä mielessä persuretoriikassa hoettu ontto "muutos"-mantra on hyvinkin tervetullut: se on saanut kaltaiseni norsunluutornissa nuokkuvan humanistin harkitsemaan hyvin vakavasti jonkin puolueen riveihin liittymistä. Ei auta kuin katsoa peiliin ja terästäytyä kansalaisena, mikäli tahtoo edistää omia yhteiskunnallisia arvojaan.

Myös sosiaalinen media on saanut kiintoisat mittasuhteet viime päivien vaalipolemiikissa. Facebook-statusten sävy tuntuu ainakin omien tuttujeni kesken jakautuneen kahtia: yhtäältä niihin, jotka avoimesti kauhistelevat tuloksia ja toisaalta niihin, jotka toppuuttelevat edellisiä hieman huvittuneeseen sävyyn. Myönnän itsekin liittyneeni napin painalluksella sellaisiin ryhmiin kuin "EI perussuomalaiselle Suomelle" sekä "Vaalipettymys", vaikka ne tuskin riittävät relevantiksi poliittiseksi protestiksi. Toisaalta olen rauhoittelijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että demokratiaa on toden teolla toteutettu ja että nykytilanne on vain nieltävä. Silti en ymmärrä, miksi oikeistopopulismin huimasta noususta ei saisi olla näkyvästi huolissaan.

Kyllä, tiedostan, etä 19 prosenttia on vain alle viidesosa kaikista äänestäjistä. Kyllä, tiedostan, että perussuomalaiset ovat vasta kolmanneksi suurin puolue. Kyllä, tiedostan, että kaikista radikaaleimmat ehdokkaat jäivät luultavasti eduskunnan ulkopuolelle. Tosiasia on silti, että perussuomalaisten kannatus on ampaissut todella korkealle todella lyhyellä aikavälillä. Minusta se on pelottavaa - etenkin, kun vastaavanlainen liikehdintä tuntuu olevan yleiseurooppalainen ilmiö.

Tähdennettäköön vielä, että perussuomalaisten kannattajilla - joita löytyy myös omasta kaveripiiristäni - on toki oikeus mielipiteisiinsä. Niistä on voitava väitellä asiallisesti ja ilman ad hominem -argumentteja puolin sekä toisin. Itselleen on silti oltava rehellinen. Voin todeta suoraan, etten suvaitse perussuomalaista arvopohjaa, joka minusta nojaa aukkoisiin sekä yliampuviin argumentteihin, vaikka koettaisinkin ymmärtää sen juuria ja keskustella niistä. Olkoon tällainen tekopyhää elitismiä tai ei, olisin ihan oikeasti kiinnostunut tietämään ne syyt, joiden perusteella esimerkiksi yli 10 000 suomalaista äänesti Kike Elomaata.

Jotta teksti ei loppuisi toivottoman synkkiin tunnelmiin, laitan pari osuvaa loppukevennystä:

"Ensimmäinen täysin maahanmuuttajataustainen ehdokas eduskuntaan" (Lehti 18.4.2011)

"Punavuori uhkaa irtautua Suomesta" (Lehti 18.4.2011)

Juhlavuosi- ja vaalitunnelmia

Lainasin maaliskuussa hetken mielijohteesta Alan Walkerin kuuluisan Liszt-elämäkerran (1983-1997) kaksi ensimmäistä osaa. Niteiden massiivisuus hieman hirvitti, mutta teos imaisikin mukaansa alta aikayksikön. Sitä ei siis syyttä ole ylistetty perinpohjaisimpana ja parhaana tieteellisenä katsauksena säveltäjän vaiheikkaaseen elämään.

Pianomusiikin grand old man (täältä).

Aivan ensimmäiseksi on pakko nostaa hattua Walkerin kurinalaiselle sekä laajalle lähdetyöskentelylle. Kirjoittaja on ilmeisesti käynyt läpi osapuilleen kaiken merkittävän alkuperäisaineiston Iberian niemimaan ja Istanbulin välillä - lukuisista arkistomatkoista puhumattakaan. Jokikinen Lisztiin liittyvä yksityiskohta, legenda ja huhupuhe on selvitelty pieteetillä. Kirjoittaja antaa aikalaiskuvauksille aivan konkreettisestikin paljon tilaa lainaten laajalti sanomalehtitekstejä, kirjeitä sekä juridisia dokumentteja. Tästä huolimatta Walkerin kerronta on yhtenäistä sekä eheää, ja nykypäivän lukijalle siinä on jopa nostalgista tyylillistä patinaa. Alaviitteetkin ovat kaikkea muuta kuin tylsää luettavaa: ne tukevaat eloisasti leipätekstiä ja antavat oivalliset puitteet jatkotutkimukselle.

Walker nivoo Lisztin musiikinkin osaksi teoksensa kronologista narratiivia, mikä osoittautuu haastavuudestaan huolimatta onnistuneeksi ratkaisuksi. Teoreettista analyysiä löytyy, mutta sekin tähtää ennemmin tyylillisen kokonaiskuvan luomiseen kuin epäolennaisissa yksityiskohdissa nysväämiseen. Siksi kaltaiseni asiaan perehtymättömänkin lukijan mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä. Myös Lisztin taiteellinen monipuolisuus korostuu, kun Walker tekee tarkasti selkoa pianisti-säveltäjän esseistä, konserttiohjelmistoista sekä kirjallisen ja uskonnollisen mielenkiinnon kohteista.

Alan Walkerin suurteos on kattavammastakin historiallisesta näkökulmasta käsin oivallinen johdatus 1800-luvun kulttuurielämään. Kirjoittaja koluaa Lisztin matkassa Euroopan metropoleja, merkkihenkilöitä sekä poliittisia kuohahduksia. Esimerkiksi vuoden 1848 yhteiskunnalliset myrskyt on ujutettu biografiseen tekstiin sangen tiiviisti ja elegantisti. Aivan erityisen kiehtovaksi muodostuu myös 1830-luvun pariisilaisen taide-elämän kuvaus: Chopinin, George Sandin, Lamartinen sekä Eugène Suen kaltaiset hahmot vilahtelevat teoksen sivuilla päätähuimaavalla tiheydellä. Taiteilijaverkoston tiiviydestä kertoo jotain se kuriositeetti, että Victor Hugon Kurjat-romaanin (1862) Cosette lienee saanut nimensä Lisztin Cosima-tyttäreltä.

Summa summarum: suosittelen suuresti kenelle tahansa 1800-luvun kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle. Juuri tällaista elämäkertateksti on parhaimmillaan: sujuvaa, mielenkiintoisesti rakennettua ja silti järjestelmällistä.

Liszt Weimarissa (kuva täältä).

P. S. Lähden pian äänestämään. Yleensä vaalivalvojaisia on ollut mukava seurailla illalla televisiosta, mutta tällä kertaa mahdollinen tulos herättää hieman huolta ja ahdistusta. Näin kaiken kukkuraksi viime yönä traumaattista painajaista, jossa isäni oli päättänyt liittyä persuihin. Toivon todella, ettei kyseessä ole minkään sortin enneuni!

Jaloa sarjakuvaa

Eräs ystäväni tutustuttu minut Hark! A vagrant -nimiseen sarjakuvasivustoon. Jäin koukkuun ja voin suositella muillekin! Stripit ovat varsin piristäviä, ja aiheita löytyy pukudraamoista musiikkiin sekä sattumanvaraisempiin ideoihin. Itse taiteilijalla on yliopistotutkinto historiasta, joten suuri osa sarjakuvista liittyy luonnollisesti menneisyyteen.

Koska herrat Frédéric Chopin sekä Franz Liszt ovat viime aikoina juhlineet pyöreitä (200) vuosia, tämä näkökulma on aivan ehdottoman pakko jakaa:

Tykkään aivan erityisesti Virtuoso-stripistä: kummankin säveltäjän luonteenpiirteet tulevat aika osuvasti esille. Tuo viimeinen on myös melkoisen hauska! Työ löytyy siis alun perin täältä.

Myös Beethovenista löytyy myös aika kuvaava teos:

Alkuperäinen on nähtävissä täällä.

Loppukevennyksenä ikuinen suosikkini Friedrich Nietzsche (joka muuten myös sävelsi):

Alkuperäinen siis täältä.

Kuten huomannette, tuulisen, kylmän sekä ikävän opiskelupäivän piristys on taattu.