Kynä hukassa

Olen juonut kaksi päivää tervaa erään lyhyen tekstin parissa. Vaikka miten päin rakentelen, väännän ja käännän, virkkeistä tulee suttuisia ja epämääräisiä. Raakaversio on nyt valmis, mutta edelleen auttamattoman kaukana siitä, mitä tahtoisin.

Jossain määrin tällainen asenne leimaa suhdettani kaikkeen kirjoittamiseen: se on aina yhtä vaikeaa, väsyttävää ja ärsyttävää. Kaikki sanavalinnat on mietittävä moneen kertaan ja mahdolliset synonyymit etsittävä pieteetillä. Etukäteen on oltava tarkka suunnitelma, esimerkiksi miellekartta, jotta sen voisi lopulta kääntää päälaelleen. Oikoluvun hetkellä iskee itsesääli, kun koko rakennelma näyttää sittenkin onnettoman typerältä. Ei auta kuin klikata sähköpostin Send-painiketta silmät kiinni ja toivoa parasta.

Tietenkään tunne ei aina ole näin ikävä. Joskus teksti tuntuu jäsentyvän kuin itsestään, ja jotkin kouluesseet osoittautuvat siedettäväksi jopa toisella lukukerralla. Kun kirjoittaminen kuitenkin vie opiskelijan ajasta leijonanosan, voisi sen vaatimaa kärsivällisyyttä kaiketi kehittää.

Tahtoisin lisäksi päästä eroon helmasynnistäni metakielestä. Kammoan korkealentoisesti kirjoitettuja, pseudotieteellisiä tai -taiteellisia tekstejä - ja silti sorrun omissa esseenraakileissani juuri näihin virheisiin. Pröystäilynhalu vie petollisella tavalla mennessään, eikä mehukkaita adjektiiveja ole koskaan hauskaa karsia pois. Erityisen helposti näin käy tilanteissa, joissa teoreettinen viitekehys on välttämättömyys: kandidaatintutkielmani on elävä esimerkki tästä.

Jospa joskus oppisi ilmaisemaan vaikeita asioita elegantisti ja pelkistetysti! Ehkä sinnikkyys vie sillä tiellä edes vähän eteenpäin.

Tämä mies kirjoitti äärimmäisen syvistä asioista äärimmäisen upeasti. Kuva täältä.