Torstain Hesarissa oli taas hiukan nieltävää. C1-sivu oli omistettu vaihteeksi kulttuuritukia koskevalle artikkelille, jossa ruodittiin lehden teettämän gallupin tuloksia (Tuki jakoon suosion mukaan, HS 24.2.2011). Niiden mukaan joka toinen helsinkiläinen jakaisi eri tapahtumien saamat taloudelliset avustukset yleisömäärien perusteella.
Jutun toimittaja Teemu Luukka oli haastatellut tämän kiintoisan lopputuleman tiimoilta kuutta päättäjää tai kulttuurialan tuntijaa. Heistä puolet kannatti tukien jakamisperusteena kulttuuritapahtumien laatua, puolet taas niiden osallistujamääriä.
Näistä jälkimmäisten argumentaatio sekä retoriikka herättivät jokseenkin kummastuneita tuntemuksia. Kaikki kolme - operaattorianalyytikko Jussi Metteri, poliitikko Arto Välikangas (perus.) sekä Live Nationissa työskennellyt Risto Juvonen - tuntuivat käyttävän hyväkseen luutunutta vastakkainasettelua, jonka Suomessa katsotaan vallitsevan herrojen taidehienostelun sekä rehdin kansankulttuurin välillä. Sekä Metteri että Välikangas vetosivat paljonpuhuvasti "veronmaksajien rahoihin", "eliitteihin" ja korkeakulttuurin "marginaalisuuteen". Samassa hengessä Juvonen, jonka puheenvuoron oli ilmeisesti tarkoituskin olla provokatiivinen, ehdotti seuraavaa: "Kyllä tuen pitäisi mennä sinne, missä se hyödyntää [sic] ihmisiä eniten eikä vaikkapa museoihin, joissa ei kukaan käy tai joka niemeen notkoon [sic] perusteluille [sic] orkestereille."
Metteri, Välikangas sekä Juvonen ovat tavallaan oikeassa painottaessaan sitä, että muutakin kuin korkeakulttuuria on tuettava. Tästä huolimatta heidän väitteidensä sisältämiä loogisia ongelmia ei ole syytä katsoa läpi sormien.
Ensiksi on kysyttävä, voidaanko määrällisillä tai tilastollisilla seikoilla ylipäätään perustella taidepoliittisia päätöksiä uskottavasti. Jos miljoona kärpästä syö kakkaa, tästä ei seuraa, että kakka on hyvää, kuten vanha kunnon sanonta kertoo. Filosofi David Hume muotoili saman aikoinaan yleisemmin toteamalla, ettei tosiasioista voi johtaa arvoarvostelmia. Ajatus asettaa kiintoisalla tavalla kyseenalaisiksi edellä mainitut argumentit - oli Humen moraalifilosofiasta yleisemmin sitten mitä mieltä hyvänsä. Jos kulttuurituet jaetaan yksinomaan väenpaljouden nojalla, jää huolestuttavalla tavalla avoimeksi, käytetäänkö nämä duunarien tuskanhiellä kyllästetyt verorahat lopulta millään lailla tasokkaaseen taiteeseen.
Kenties Metterin, Välikankaan sekä Juvosen mietteiden taustalla piileekin pikemmin tietynlainen yhteiskuntanäkemys. Heistä kaikki painottavat ponnekkaasti enemmistön ääntä ruohonjuuridemokratian hengessä. Sinällään ajatus on ihan mielekäs, sillä on toki toivottavaa, että mahdollisimman moni saisi suomalaisesta kulttuuritarjonnasta jotakin irti. Demokraattisessa päätöksenteossa - koski se sitten mitä tahansa - on silti muistettava myös oppositioon jäävien oikeudet. Suomalainen taide-elämä tuskin ainakaan monipuolistuu, mikäli sen rahoitusta yritetään ratkaista huutoäänestyksellä.
Koko artikkelin taustalla lymyää toki aidon journalistinen tarkoitus herättää keskustelua. Niinpä gallupin lähtöasetelma on määrän sekä laadun vastakkainasetteluineen sangen keinotekoinen, kuten Risto Juvonen puheenvuorossaan huomauttikin. Laadukas taide-esitys voi luonnollisesti houkutella ainakin asialleen omistautunutta yleisöä. Nämä kaksi mittaria eivät kuitenkaan ole automaattisessa kausaalisuhteessa toisiinsa nähden. On sitä paitsi sangen lyhytnäköistä ylenkatsoa laadullisia näkökohtia siitä syystä, että niitä on hankalampi mitata tai arvioida.
Retorisessa mielessä kiinnostavin Metterin, Välikankaan ja Juvosen kommenteista kuultava ajatus lienee kliseinen kansanmies ja elitistiherra -vastinpari, johon jo aiemmin viittasin. Se nimittäin aliarvioi sekä taiteen puhutteluvoimaa että tavallisen ihmisen ymmärrystä. Miksi ihmeessä raksamies ei voisi nauttia vaikkapa Thomas Mannin romaaneista tai käydä konsertissa? Ei kuuntelu- tai lukukokemukseen heittäytyminen vaadi maisterinpapereita vaan yksinkertaisesti uskallusta. Rahan ei myöskään pitäisi olla este, kun elävää taidemusiikkia pääsee kuuntelemaan leffalipun hinnalla ja toimiva kirjastoverkosto on keksitty.
Ehkäpä näitä ennakkoasenteita olisi vähitellen aika purkaa. Omalla kohdallani avartavaksi osoittautui Muriel Barberyn Siilin eleganssi -romaanin (2006) päähenkilö, keski-ikäinen, kouluttamaton ja köyhä portinvartija Renée Michel, joka palvoo intohimoisesti Tolstoita sekä perehtyy Kantin tai Husserlin kaltaisten filosofien ajatteluun. Kulttuuri, taide ja kauneus kuuluvat kaiketi jokaiselle riippumatta siitä, mistä niitä ammentaa:
"Niin, maailmankaikkeus juonittelee tyhjyydessä, kadotetut sielut itkevät kauneutta, merkityksettömyys ympäröi meidät. Juokaamme siis kupponen teetä. Hiljaisuus hahmottuu, ulkoa kuuluu puhaltava tuuli, syksyn lehdet humisevat ja lähtevät lentoon, kissa nukkuu lämpimässä valossa. Ja jokaisen kulauksen myötä aika ylevöityy."
- Muriel Barbery: L'élégance du hérisson (s. 108)
Asiaa!
VastaaPoista