Suomalaisen kulttuurikeskustelun helmiä

Torstain Hesarissa oli taas hiukan nieltävää. C1-sivu oli omistettu vaihteeksi kulttuuritukia koskevalle artikkelille, jossa ruodittiin lehden teettämän gallupin tuloksia (Tuki jakoon suosion mukaan, HS 24.2.2011). Niiden mukaan joka toinen helsinkiläinen jakaisi eri tapahtumien saamat taloudelliset avustukset yleisömäärien perusteella.

Jutun toimittaja Teemu Luukka oli haastatellut tämän kiintoisan lopputuleman tiimoilta kuutta päättäjää tai kulttuurialan tuntijaa. Heistä puolet kannatti tukien jakamisperusteena kulttuuritapahtumien laatua, puolet taas niiden osallistujamääriä.

Näistä jälkimmäisten argumentaatio sekä retoriikka herättivät jokseenkin kummastuneita tuntemuksia. Kaikki kolme - operaattorianalyytikko Jussi Metteri, poliitikko Arto Välikangas (perus.) sekä Live Nationissa työskennellyt Risto Juvonen - tuntuivat käyttävän hyväkseen luutunutta vastakkainasettelua, jonka Suomessa katsotaan vallitsevan herrojen taidehienostelun sekä rehdin kansankulttuurin välillä. Sekä Metteri että Välikangas vetosivat paljonpuhuvasti "veronmaksajien rahoihin", "eliitteihin" ja korkeakulttuurin "marginaalisuuteen". Samassa hengessä Juvonen, jonka puheenvuoron oli ilmeisesti tarkoituskin olla provokatiivinen, ehdotti seuraavaa: "Kyllä tuen pitäisi mennä sinne, missä se hyödyntää [sic] ihmisiä eniten eikä vaikkapa museoihin, joissa ei kukaan käy tai joka niemeen notkoon [sic]  perusteluille [sic] orkestereille."

Metteri, Välikangas sekä Juvonen ovat tavallaan oikeassa painottaessaan sitä, että muutakin kuin korkeakulttuuria on tuettava. Tästä huolimatta heidän väitteidensä sisältämiä loogisia ongelmia ei ole syytä katsoa läpi sormien.

Ensiksi on kysyttävä, voidaanko määrällisillä tai tilastollisilla seikoilla ylipäätään perustella taidepoliittisia päätöksiä uskottavasti. Jos miljoona kärpästä syö kakkaa, tästä ei seuraa, että kakka on hyvää, kuten vanha kunnon sanonta kertoo. Filosofi David Hume muotoili saman aikoinaan yleisemmin toteamalla, ettei tosiasioista voi johtaa arvoarvostelmia. Ajatus asettaa kiintoisalla tavalla kyseenalaisiksi edellä mainitut argumentit - oli Humen moraalifilosofiasta yleisemmin sitten mitä mieltä hyvänsä. Jos kulttuurituet jaetaan yksinomaan väenpaljouden nojalla, jää huolestuttavalla tavalla avoimeksi, käytetäänkö nämä duunarien tuskanhiellä kyllästetyt verorahat lopulta millään lailla tasokkaaseen taiteeseen.

Kenties Metterin, Välikankaan sekä Juvosen mietteiden taustalla piileekin  pikemmin tietynlainen yhteiskuntanäkemys. Heistä kaikki painottavat ponnekkaasti enemmistön ääntä ruohonjuuridemokratian hengessä. Sinällään ajatus on ihan mielekäs, sillä on toki toivottavaa, että mahdollisimman moni saisi suomalaisesta kulttuuritarjonnasta jotakin irti. Demokraattisessa päätöksenteossa - koski se sitten mitä tahansa - on silti muistettava myös oppositioon jäävien oikeudet. Suomalainen taide-elämä tuskin ainakaan monipuolistuu, mikäli sen rahoitusta yritetään ratkaista huutoäänestyksellä.

Koko artikkelin taustalla lymyää toki aidon journalistinen tarkoitus herättää keskustelua. Niinpä gallupin lähtöasetelma on määrän sekä laadun vastakkainasetteluineen sangen keinotekoinen, kuten Risto Juvonen puheenvuorossaan huomauttikin. Laadukas taide-esitys voi luonnollisesti houkutella ainakin asialleen omistautunutta yleisöä. Nämä kaksi mittaria eivät kuitenkaan ole automaattisessa kausaalisuhteessa toisiinsa nähden. On sitä paitsi sangen lyhytnäköistä ylenkatsoa laadullisia näkökohtia siitä syystä, että niitä on hankalampi mitata tai arvioida.

Retorisessa mielessä kiinnostavin Metterin, Välikankaan ja Juvosen kommenteista kuultava ajatus lienee kliseinen kansanmies ja elitistiherra -vastinpari, johon jo aiemmin viittasin. Se nimittäin aliarvioi sekä taiteen puhutteluvoimaa että tavallisen ihmisen ymmärrystä. Miksi ihmeessä raksamies ei voisi nauttia vaikkapa Thomas Mannin romaaneista tai käydä konsertissa? Ei kuuntelu- tai lukukokemukseen heittäytyminen vaadi maisterinpapereita vaan yksinkertaisesti uskallusta. Rahan ei myöskään pitäisi olla este, kun elävää taidemusiikkia pääsee kuuntelemaan leffalipun hinnalla ja toimiva kirjastoverkosto on keksitty.

Ehkäpä näitä ennakkoasenteita olisi vähitellen aika purkaa. Omalla kohdallani avartavaksi osoittautui Muriel Barberyn Siilin eleganssi -romaanin (2006) päähenkilö, keski-ikäinen, kouluttamaton ja köyhä portinvartija Renée Michel, joka palvoo intohimoisesti Tolstoita sekä perehtyy Kantin tai Husserlin kaltaisten filosofien ajatteluun. Kulttuuri, taide ja kauneus kuuluvat kaiketi jokaiselle riippumatta siitä, mistä niitä ammentaa:

"Niin, maailmankaikkeus juonittelee tyhjyydessä, kadotetut sielut itkevät kauneutta, merkityksettömyys ympäröi meidät. Juokaamme siis kupponen teetä. Hiljaisuus hahmottuu, ulkoa kuuluu puhaltava tuuli, syksyn lehdet humisevat ja lähtevät lentoon, kissa nukkuu lämpimässä valossa. Ja jokaisen kulauksen myötä aika ylevöityy."

- Muriel Barbery: L'élégance du hérisson (s. 108)

Hotel Angst

Uskokaa tai älkää, otsikossa ilmaistu paikka on todella olemassa. Se löytyy Bordigheran pienestä rannikkokaupungista Luoteis-Italiassa. Nimi tosin on ikävä kyllä peräisin vain alkuperäisen omistajan Adolf Angstin (1845-1928) suvulta.

Kuva täältä.

Kuva täältä.

Kuva täältä.

Oikeasti kiinnostavan Hotel Angstista tekee sen vaiheikas menneisyys. Vuonna 1879 rakennettu pittoreski pytinki ehti kukoistaa belle époquen aikana, toimia myöhemmin sotasairaalana ja kärsiä lopulta lukuisista vahingonteoista. Aikoinaan siellä yöpyivät sellaiset merkkihenkilöt kuin kuningatar Viktoria tai pohatta Andrew Carnegie. Nyt rakennuksen ikkunat on laudoitettu, lattiat sortuneet ja maalipinnat lohkeilleet. Katon siroilla stukkokoristeilla on seuranaan graffiteja sekä mädänneitä seinäpaperinriekaleita. Ohikulkijaa varoitetaan ymmärrettävästi suurin kirjaimin: "VIETATO L'ACCESSO! PERICOLO DI CROLLO!"

Lahonnut respa täältä.

Onneksi joku rohkea ihminen on uskaltautunut viime vuosina dokumentoimaan rakennusta sekä sisä- että ulkopuolelta aseenaan laadukas digikamera. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa: on hämmentävää, kuinka pitkälle Hotel Angst on ehtinyt rapistua täsmälleen siinä kunnossa, jossa se yli sata vuotta sitten houkutteli turisteja kuin kärpäspaperi. Seinien ja kattojen haalistuneet freskot saattaa melkein hahmottaa, ja makuuhuoneista löytyy ikivanhoja sängynrunkoja sekä hylätty kylpyamme. Jopa lennätinlaite on säilynyt.

Vanha vuode täältä.

Porrashalli täältä.

Kun vertaa tuoretta kuvamateriaalia vuosisadan alun otoksiin, on tunnelma vähintäänkin psykedeelinen. Niin vähän on konkreettisesti muuttunut - ja kuitenkin niin paljon, kun aika on hiljaa mädättänyt kaiken ylimääräisen. Paikan kaikki historialliset kerrostumat ovat näkyvissä. Koko hotelli on ikään kuin jättikokoinen vanitas-asetelma tai ankea muistomerkki lopun vääjäämättömyydestä. On melkein sääli, että jokin yritys on päättänyt restauroida ja uudistaa alueen omaan käyttöönsä.

Hellakin on säilynyt täällä.

Rauniot täältä.

Näkymä täältä.

Hotel Angstin tarina on juuri sellainen, jota W.G. Sebaldin olisi voinut kuvitella hyödyntävän Saturnuksen renkaissa (1995). Sekä rakennus että kollaasinomainen ja fragmentaarinen romaani tekevät tahoillaan kunniaa rappion ja kukoistuksen jatkuville herkille vaihteluille. Nimenomaan tällaiset mietteet tekevät menneisyydestä niin äärettömän kiehtovan käsitteen.

Fasadi täältä.

P. S. Lisää kuvamateriaalia Hotel Angstista nykyisellään löytyy klikkaamalla tästä. Kukoistuskautenaan se on sen sijaan näyttänyt tältä. Sebaldista tulee aikoinaan oma postaus - sitä odotellessa suosittelen painokkaasti Saturnuksen renkaita kaikille!

Miscellaneous

No niin. Pohdiskelin edellisessä merkinnässä, pidänkö eräästä artistista nimeltä Philippe Katerine vai en. Vastaus: olen koukussa. Jollakin häröllä tavalla tuo musiikki vetoaa muhun. Ranskan opettajamme totesi aika kuvaavasti: "Personne ne sait s'il a une attitude complètement postmoderne ou s'il veut seulement rigoler."

Hankin äskettäin iTunesin nettikauppatilin. "I'm a Mapple person now!", kuten Lisa Simpson huudahtaisi. Olen nimittäin viettänyt viime vuodet hiukan ajastani jäljessä: mulla ei koskaan ole ollut mp3-soitinta ja iPodinkin sain vasta vuodenvaihteessa. Sitä ennen turvauduin vanhoihin kunnon cd-levyihin, ja tämä biisien lataamisen helppous on siksi mulle jotain ihan uutta ja käsittämätöntä.

Olo on kuitenkin vähän haikea, kun muistelen niitä aikoja, jolloin 14-vuotiaana ravasin maihinnousukengissä ja nahkatakissa yhtenään Keltaisessa Jäänsärkijässä tai Free Record Shopissa. Levykaupoissa oli tiettyä tunnelmaa (sekä sosiaalista merkitystä) - nyt kaiken saa parilla napin painalluksella kotikoneeseen. Nostalgiakyynel.

Olen lukenut viimeisen viikon aikana kaksikin kiinnostavaa kirjaa: Herta Müllerin Hengityskeinun sekä Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa. Edellisen luin kirjallisuustieteen kurssille, jolla on tähän mennessä ehditty käsitellä holokaustia ja nyt sitten Stalinin työleirejä - apartheid on vielä edessä. Rankahkoa tavaraa. Voisin turista näistä jutuista tänne myöhemmin.

P. S. Kirjoittelin näyttelykritiikkiä Amos Andersonin taidemuseon keväästä. Sen voi lukea täällä. Lehteen kannattaa tutustua laajemminkin!

"Laissez-moi manger ma banane!"

Katsoimme eilen ranskan luennolla jokseenkin häiriintyneen musiikkivideon, jonka ajattelin jakaa tänne. Voilà:

En osaa edelleenkään päättää, onko se hauska, ärsyttävä vai molempia yhtä aikaa. Olisi joka tapauksessa kiva syödä banaaneja rannalla alasti, mutta valitettavasti aliopisto kutsuu.

P. S. Lähden illalla katsomaan lätkäottelua. Laiskotteluprojekti edistyy siis! Vaikka peli osoittautuisi tylsäksi, on viihdykkeenä matkassa karkkia ja limua.