torstai 31. maaliskuuta 2011

"Freeze - Miami Vice!"

Näin alkavan kevään ja auringonpaisteen kunniaksi jaan tänne erään ehdottoman televisiosuosikkini. Kyseessä on nimittäin 1980-luvun tinkimätön lahja mediahistorialle.

Amerikkalainen poliisisarja nimeltään Miami Vice (1984-1989) sisältää kaiken viihdepakettiin tarvittavan: palmurantoja, pastellivärejä, nahistelua ja kasaripoppia sopivissa mittasuhteissa. Etsivät Sonny Crockett (Don Johnson) sekä Rico Tubbs (Philip Michael Thomas) johdattelevat katsojia viiden tuotantokauden verran huumekaupan, prostituution sekä murhamysteerien pariin. Komisario Castillo (Edward James Olmos) puolestaan on ehdottomasti televisiohistorian cooleimpia hahmoja. Silkan rentoutumisen nimissä sarja on siis sangen suositeltava, sillä se on rankoista teemoistaan huolimatta kirjoitettu kepeäksi vailla turhia aivopähkinöitä.

Kuvitelkaa taustalle säröinen kitarasoundi (kuva täältä).  
Crockett & Tubbs

Poikkeuksellisen kiinnostavaksi Miami Vicen tekee silti ajankuva, joka tulee tietysti esille jo sarjan visuaalisessa ilmeessä. Koko produktio on logoa, vaatetusta ja lavastusta myöten viimeisen päälle 80-lukua. Ilkeät kokaiinipohatat asuvat mielikuvituksellisen futuristisissa luksuskartanoissa, joista löytyy lähes poikkeuksetta valkoinen (!) flyygeli. Klassisia olkatoppauksia, kermakakkupermanentteja sekä Ray-Baneja  taas esiintyy siinä määrin, että nykykatsojalle tulee epätodellinen olo. Neljännellä tuotantokaudella Crockettin tavaramerkiksi muodostunut takatukka yltää kerrassaan huolestuttaviin ulottuvuuksiin. Lienee turha mainita, että Miamin helteinen kaupunkikuva art deco -hotelleineen sointuu tähän maailmaan kuin nyrkki silmään.

Suunnilleen tällaisia maisemia olisi tarjolla (kuva täältä).
Värien iloista riitelyä löytyy myös sarjan tunnarikuvastosta.

Valkoista
Myös musiikki on olennainen osa Miami Vicen retroviehätystä. New wave -kappaleet, musiikkivideomaiset kohtaukset sekä yökerhoelämä rytmittävät lähes jokaista jaksoa. Ensimmäisillä tuotantokausilla on puolestaan kuultavissa In the Air Tonightin sekä You Belong to the Cityn kaltaisia kestohittejä. Kaiken kukkuraksi itse Phil Collins tähdittää erästä jaksoa vierailullaan. Niinpä Miami Vice on ainakin kaltaiselleni ummikolle toiminut oivallisena pikakurssina 1980-luvun musiikin maailmaan.

Philillä on asiaa rasittavalle sivuhenkilölle nimeltä Izzy.

Crockettilla on toki jokaisen kovan jätkän tapaan lemmikkinä alligaattori.

Ehkä kaikkein jännittävimmin zeitgeistia ilmentää kuitenkin sarjan välittämä yhteiskunnallinen ja eettinen aatemaailma. Yhtäältä sen perusvire on sangen mustavalkoinen, kuten poliisisarjalle sopiikin, mutta toisaalta new age -vivahteet sekä rikkonaiset ihmissuhteeet luovat epävakauden tuntua. Ääripostmoderniin taiteeseenkin  päästään tutustumaan aika persumaisessa hengessä neljännen tuotantokauden jaksossa Death and the Lady. Psykoanalyysinkin kanssa flirttaillaan eräässä suosikkiepisodeistani (Little Miss Dangerous). Ylipäänsä näkökulma laki- ja moraalikysymyksiin on hyvin Reaganin hallintokauteen sopiva, kuten Yhdysvaltain historiaa paremmin tunteva siippani minua valisti. Ei varmaankaan ole yllättävää, että hän 80-luvun sekä Pohjois-Amerikan suurena ystävänä tutustutti minut koko sarjaan alun perin.

Castillo-setä on hyvin, hyvin vihainen.
Yhtä vaille kaikkien tuotantokausien kokemuksella markkinoin Miami Vicea keväisiin nollaushetkiinne.  Viimeisimmistä jaksoista tosin varoituksen sananen: noin vuodesta 1987 lähtien sarja alkaa menettää sekä värikkyyttään että juonellista puhtiaan. Tyyli muuttuu neljännen kauden alussa tummemmaksi monessakin mielessä ja alkaa lähennellä sellaisia hillitympiä ysärivärejä ja -esineitä, jotka herättivät ainakin minussa jonkinlaisia hataria mielleyhtymiä varhaislapsuuteen. Kyseisen kauden alkujaksot ovat ylipäänsä melkoisen epäonnistuneita scifisähläyksineen, mutta meininki paranee lopulta väkinäisyydestä huolimatta. Kokeilkaahan siis!

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Berliiniä, naturalismia ja Lisztiä

Mun blogistani on näköjään tulossa "leikkaa ja liimaa" -henkinen sekasikiö, kun en jaksa koskaan kirjoittaa tänne mitään erikseen. Ajattelin kuitenkin linkittää (taas) pikaisesti pari muualla julkaistua tekstiä sekä muistuttaa tärkeästä juhlavuodesta.

Ensinnäkin kävin katsastamassa Ateneumin Arjen sankarit -naturalisminäyttelyn, josta hajanaisia huomioita löytyy täältä. Ärsyttävästä nimestään ja joistakin muista ikävämmistä seikoista huolimatta kyseessä on ihan mielenkiintoinen teoskavalkadi. Tutumpien Edelefeltien sekä Schjerfbeckien seasta löytyy tällä kertaa ulkomaistakin taidetta, kirjallisuutta, valokuvia ja jopa filminpätkiä.

Tutustuin alkuvuodesta myös Allfred Döblinin jättiromaaniin Berlin Alexanderplatz (1929), josta tarkemmin täällä. Teos vaatisi varmasti useamman lukukerran, jotta siitä saisi enemmän irti, mutta jännittävä se oli ummikollekin vaikeaselkoisuudestaan huolimatta. Ilmeisesti W. G. Sebald teki muuten väitöskirjansa Döblinistä: olisi kiinnistavaa tietää, millaisen näkökulman tämä tuoreempi kirjailija valitsi.

Viimeisenä - ja tärkeimpänä - muistutan Franz Lisztin juhlavuodesta! Kyseinen säveltäjä ja pianovirtuoosi täyttää kunnioitettavat 200 vuotta. Parhaillaan on käynnissä Kirkko soikoon -festivaali, jossa Lisztin musiikki on tällä kertaa etualalla. Esimerkiksi sunnuntaina kello 14 alkaa Johanneksen kirkossa suoranainen Liszt-maraton, jossa voi kuulla mm. Legendoja sekä kuuluisaa h-mollisonaattia. Sinne siis!


Nuorehko Liszt on pöllitty täältä.

Blogini lukijamäärä on toki säälittävän vähäinen, mutta mainostan kaikkea tuommoista kuitenkin, jos vaikka joku sattumanvarainenkin kävijä saisi sittenkin inspiksen lähteä mukaan. ^_^

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Tuhkasta tuhkaksi - Muisti ja muistaminen W. G. Sebaldin romaanissa Saturnuksen renkaat

”Olen harvoin tuntenut olevani yhtä vapaa kuin silloin, kulkiessani tunti- ja päiväkausia noilla osaksi vain harvaan asutuilla seuduilla jonkin matkan päässä rannikosta. […] Minun mieleni täyttivät matkan jälkeisenä aikana sekä muistot ihanasta vaeltajan vapaudesta että siitä jähmettävästä kauhusta, joka useasti valtasi minut katsellessani hävityksen ja tuhon jälkiä, jotka noilla syrjäseuduillakin ulottuivat kauas menneisiin aikoihin.”[1] 

Näin johdattelee W. G. Sebaldin Saturnuksen renkaat –romaanin (1995) kertoja lukijoitansa tekstin fragmentaariseen maailmaan, joka pyrkii tarjoamaan uudenlaisen näkökulman eurooppalaisen ihmisen menneisyyteen. Yhtäältä kaunokirjallisten tehokeinojen sekä toisaalta etäännytetyn esseistiikan kautta teos asettaa kyseenalaiseksi sen kronologisesti eheän tavan, jolla olemme tottuneet hahmottamaan viime vuosisatoina kehittynyttä kulttuuriperintöämme. Samalla romaani ottaa implisiittisesti kantaa laajempiin kysymyksiin historiatieteen sekä fiktion rajapinnoista. Onko mennyttä edes mahdollista kuvata perinteisen arvoneutraaliuteen tähtäävän tieteellisen diskurssin keinoin vai jäsentyykö se luontevammin kerronnallisen leikittelyn tai näennäisen katkonaisuuden kautta?

Tätä postmodernin historianfilosofian ongelmanasettelua Sebald havainnollistaa ennen kaikkea muistin sekä muistamisen tematiikan avulla. Saturnuksen renkaat –romaani avaa menneisyyttä kiinnostavalla psykologisella tavalla, jossa yhtäältä kollektiivinen ja traditiota säilyttävä muisti sekä toisaalta aktiivinen ja yksilöllisempi muistamisen prosessi risteävät.[2] Kerronnan epäsuoruus korostaa virtaavaa sekä häilyvää aikakäsitystä entisestään ja erottaa sen voimakkaasti 1800-luvulta asti kulttuurissamme vallinneesta käsityksestä, jonka mukaan historiantutkijan on syytä esittää mennneet tapahtumat mahdollisimman objektiivisesti ”sellaisina kuin ne ovat todella tapahtuneet”.[3] Sebaldin hienovaraiseen assosiatiivisuuteen nojaava tyyli esittää historian pikemmin yllättävien intertekstuaalisten viittausten verkostona, jonka merkitykset lukijan on aktiivisesti kaivettava esiin oman historiakuvansa pohjalta, mikä korostuu erityisesti maailmansotien kaltaisten suurten historiallisten traumojen yhteydessä. Näin muisti ja muistaminen sekä nivovat romaanin yksityiset ja yhteisölliset tasot eräänlaiseksi synteesiksi että muovaavat itse lukukokemusta.

Kaikkein konkreettisimmin aktiivinen muistaminen nousee Sebaldin romaanissa esille kertojan aseman kautta. Saturnuksen renkaat rakentuu päällisin puolin tämän salaperäisen, kenties kirjailijan alter egoksikin tulkittavan henkilön Kaakkois-Britanniaan suunnattujen matkakokemusten varaan. Vaikka kyseinen minäkertoja jätetään melko lailla anonyymiksi sekä lukijalle vieraaksi, rytmittävät hänen muistonsa sekä unensa tekstin kulkua ikään kuin toistuvina motiiveina. Esimerkiksi lapsuudessa ohikiitävästi nähty vuoristomaisema saa näin ennalta-arvaamatonta painoarvoa:

”Ja muistin, että kun unessa olin saapunut tieni päähän, käännyin katsomaan taakse, ja että kello oli tasan kuusi illalla. Vuorten terävät huiput, joiden välistä olin kulkenut, erottuivat lähes pelottavan tarkkoina vasten turkoosinsiniseksi värjäytynyttä taivasta […] Luultavasti juuri unhoon jääneet muistot synnyttävät sen omalaatuisen ylitodellisuuden, jonka kokee unissa. Tai ehkä sittenkin on kyse myös jostain muusta, jostakin usvaan verhotusta, jonka lävitse nähtynä kaikki unessa näyttää paljon selvemmältä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin.”[4]

Näiden näennäisen arkisten muistojen esiinnousua voisi havainnollistaa kirjallisuudentutkija Michael Rothbergin hyödyntämällä freudilaisella ”screen memory”-käsitteellä.[5] Sen mukaan ensi näkemältä irrallisten tai yhdentekevien mieleen tallentuneiden hetkien taustalta olisi mahdollista löytää joitakin tukahdutettuja, kenties traumaattisia kokemuksia. Niinpä edellä siteeratun kaltaisten kuvausten yhteydessä lukijan annetaan rivien välistä ymmärtää, että kyseiset muistot ovat peräisin toisen maailmansodan arpeuttamasta Saksasta. Muistamisesta muodostuu allegorista ja laajemmalla tasolla anakronistista, kun konkreettisen muistikuvan takaa hahmottuu piilomerkityksiä. Juuri tällainen monikerroksisuus osuu myös Sebaldin lukijan roolia korostavan kerronnan ytimeen: esimerkiksi Euroopan vallankäyttäjien häikäilemättömyyttä lähestytään vain vihjaavasti silkkiperhostuotannon kautta.

Muistamisen luonnetta mieltä kuohuttavana sekä traumaan nivoutuvana prosessina Sebald on aivan erityisen kiinnostavalla tavalla tuonut esille Italiaan sekä Keski-Eurooppaan sijoittuvassa romaanissaan Vertigo (1990), joka rakenteeltaan muistuttaa huomattavasti Saturnuksen renkaat –teosta ja tarjoaa täten sille oivallisen vertailukohdan. Edellinen kietoutuu pitkälti kertojan omituisten ahdistuskohtausten ympärille ja päättyy vihdoin hänen omaan kotikyläänsä, jossa henkilökohtaiset muistot on konkreettisesti kohdattava. Äkilliset huimaus- ja kauhukokemukset jähmettävät kerronnan hetkeksi paikoilleen ja iskostuvat lukijankin mieleen:

”Katedraalin sisällä istuin hetkeksi alas, avasin kengännauhani ja, kuten edelleen muistan aivan kirkkaasti, olin yhtäkkiä täysin vailla tietoisuutta siitä, missä olin. […] Tämä muistikatkos ei parantunut vähääkään edes sen jälkeen kun olin kiivennyt katedraalin ylimpään kerrokseen ja katsellut sieltä jatkuvien huimauksen tunteiden vaivaamana usvaista, sumeaa näkymää minulle nyt täysin vieraasta kaupungista. Kohdassa, jossa sanan ”Milano” olisi tullut ilmestyä mieleeni, ei ollut mitään muuta kuin kivulias, sisällyksetön refleksi.”[6]

Nämä toistuvat paniikkitilanteet sekä Vertigo-romaanin kertojan matkoillaan kohtaamat menneisyyden henkilöiden kaksoisolennot tuovat helposti mieleen kirjallisuudentutkija ja historioitsija Dominick LaCapran teoreettiset pohdinnat traumaattisten historiallisten tapahtumien kohtaamisesta jälkikäteen. Hänen mukaansa jäsennämme tällaisia kokemuksia yhtäältä aktiivisen käsittelyn (working through) sekä toisaalta tiedostamattoman toistopakon (acting out) kautta.[7] Näistä jälkimmäinen, jota esimerkiksi Vertigossa kuvatut huimauskohtaukset ahdistavuudessaan edustanevat, johtaa LaCapran melankoliaksi kuvailemaan psykologiseen tilaan, jossa historiallisesti spesifi trauma sekä inhimilliseen olemiseen erottamattomasti kuuluva rakenteellinen trauma on sekoitettu keskenään.[8] Kiintoisaa on, että degeneraation sekä katoavaisuuden teemoja painottavan Saturnuksen renkaat –teoksenkin nimi viittaa juuri antiikin melankoliaa symboloivaan jumalhahmoon.

Albrecht Dürer: Melencolia I (1514)

Toisaalta muistamisen tematiikkaa voi Saturnuksen renkaat –romaanissa hahmottaa toisellakin tavalla rituaalisena tapahtumana. Esimerkiksi Karen Remmler on tulkinnut Sebaldin kerrontatapaa laajemminkin eräänlaisten ”symbolisten hautajaisrituaalien” kirjoman historiakuvan kautta.[9] Totta onkin, että Sebaldin ruohonjuuritasolta kohti laajaa kuvien, esineiden sekä käsitteiden kokonaisverkostoa etenevä tyyli antaa äänen sellaisille tapahtumille, jotka valtiollisesti sävyttyneessä akateemisessa historiankirjoituksessa saatettaisiin leimata mitättömiksi kuriositeeteiksi. Sivuuttamalla tällä tavoin ”voittajien historian” romaani muistuttaa lukijaa kaikesta siitä, mikä on historiatieteen diskurssissa tukahdutettu tärkeämmiksi koettujen menneiden tapahtumien tieltä. Oiva esimerkki tästä lienee Saturnuksen renkaat -teoksen pitkähkö, yksityiskohtainen sekä äärimmäisen kiehtovasti kerrottu tekstijakso silliteollisuuden noususta sekä tuhosta.[10] Sebaldin romaani vertautuukin kiintoisasti 1600-luvun Alankomaissa kukoistaneeseen asetelmamaalaukseen, jossa arkiset esineet sekä ruoka-aineet nostetaan yhtäkkiä maailman esteettisen esittämisen kannalta oleellisiksi.

Romaanin muistamistematiikkaa valottaa mielenkiintoisesti myös tekstin paikkoihin, rakennuksiin sekä valokuviin kiinnittyvä konkretia. Ensinnäkin Sebald irtautuu tätä aineistoa hyödyntäessään selkeästi perinteisen historioitsijan näkökulmasta, jossa ne toimittaisivat lähteinä sekä argumentaation perustana lähinnä todisteiden virkaa. Saturnuksen renkaat –romaanissa nämä visuaaliset sekä spatiaaliset elementit tuntuvat pikemminkin toimivan eräänlaisina herätteinä: ne pakottavat lukijan syventymään kauan sitten raunioituneisiin maailmoihin, jotka on kaivettava esiin unohduksesta. Käsinkosketeltavuus etäännyttää tekstiä myös perinteisen historiankirjoituksen kaikkitietävästä lintuperspektiivistä, mitä fokalisaation ailahtelu minäkertojan sekä konventionaalisemman henkilöhistoriallisen narratiivin välillä korostaa entisestään. Näkökulmamme menneisyyteen on siten jatkuvassa liikkeessä kokemisen sekä aktiivisen muistelemisen myötä - Remmlerin sanoin sen ”tila ei ole enää tyhjää tai staattista, vaan pikemminkin vakiintumatonta, häilyvää ja jatkuvasti kyseenalaista”.[11]

Tilalliset ja materiaaliset elementit ovat olennaisesti läsnä Sebaldin teksteissä myös pysyvämmän sekä kollektiivisemman muistin tasolla. Erityisesti Saturnuksen renkaat –teoksen yhteydessä on puhuttu eräänlaisesta indeksaalisuudesta: romaani kehrää ympärilleen taideteosten, rakennusten sekä luonnonmullistusten toisiinsa limittyviä kerrostumia, joista muodostuu jotakin hakemiston tapaista.[12] Jo teoksen kokoama laajahko valokuva-aineisto herättää mielikuvan jonkinlaisesta arkistosta. Myös tekstissä useasti esiintyvän 1600-luvun brittitiedemies Thomas Brownen ajatukset havainnollistavat tätä rakenteellista tehokeinoa:

”Muiden 1600-luvun englantilaisten kirjailijoiden tavoin Browne kantaa koko ajan mukanaan kaikkea oppineisuuttaan, suunnatonta sitaattien määrää ja kaikkien aiempien auktoriteettien nimiä, käyttää ylettömyyksiin paisuvia kielikuvia ja analogioita ja sommittelee labyrinttimaisia, usein kahdenkin sivun mittaisia lauserakennelmia, jotka silkassa mahtailussaan muistuttavat uskonnollisia juhlakulkueita tai surusaattoja.”[13]

Juuri analogisuus sekä labyrintinomaisuus luovat romaanista kokonaisuutena pikemmin eräänlaista kollektiivisen ja yhteisöllisen muistin arkeologiaa kuin suurta historiallista kertomusta. Sebald käyttää kuvaavasti usein luonnonmullistusten sekä –maisemien tuomaa taustavoimaa hyödykseen tavalla, joka sitoo tekstin perinteistä antroposentristä historiakuvaa laajemmin tilaan ja paikkaan.[14]  Kenties kirjailijan kerrontatapaa voisi verrata aatehistorioitsija Michel Foucault’n kulttuurikäytänteiden verkostoa kartoittavaan metodiin, jonka on määrä auttaa jäsentämään länsimaisen ihmisen identiteetin reunaehtoja. Samassa historiallisten katkosten sekä kriisitilanteiden analyysin hengessä Saturnuksen renkaat –romaaninkin voisi nähdä ”tuovan päivänvaloon tämän länsimaisen kulttuurin syvän kerrostuman sekä näin palauttavan hiljaiselle ja näennäisen liikkumattomalle maaperällemme sen murtumat, epävakauden ja siirtymät, ja sama maaperä järkkyy jalkojemme alla taas kerran”.[15]

Francisco Goya: Saturnus ahmii poikaansa (1819)

Yhtäältä fragmentaarisena sekä toisaalta menneisyyden jäänteitä kokoavana tekstinä Saturnuksen renkaat –teos vertautuu hedelmällisellä tavalla David Mitchellin tuoreeseen Pilvikartasto-romaaniin (2003), joka muodostuu maatuskanuken tavoin toisiinsa viittaavista sisäkkäisistä tekstikatkelmista. Vaikka Mitchellin tieteiskirjallisuudesta sekä dystopioista ammentava näkökulma eroaa Sebaldin tyylillisistä ratkaisuista olennaisesti, pureutuvat molemmat kirjailijat pohjimmiltaan kysymykseen siitä, mikä menneisyydessä on muistamisen arvoista. Millä perusteilla meidän olisi edes jäsennettävä aukkoisten lähteiden muodostamaa aineistoa osaksi yhteistä kulttuuriperintöämme? Pilvikartasto-teoksen nuori matkamies Adam Ewing pohtii ongelmanasettelua seuraavasti:

”Ajatukseni juoksevat tätä latua: oppineet erottavat historiassa liikkeitä & muotoilevat nämä liikkeet säännöiksi, jotka hallitsevat sivilisaatioiden nousua & tuhoa. Minun uskomukseni on kuitenkin vastakkainen. Nimittäin: historia ei tunnusta mitään sääntöjä – ainoastaan lopputuloksia. Mikä saa lopputuloksia aikaan? Paheelliset teot & hyveelliset teot.”[16]

Historianfilosofisesta näkökulmasta molempia romaaneja voisi luonnehtia keskeisellä tavalla postmoderneiksi. Jo kollektiivisen muistin valikoivuuden tunnustaminen on askel pois perinteisen historiantutkimuksen kaikenkattavuutta ja objektiivisuutta tavoittelevalta kentältä. Erityisesti Sebaldin hienovaraisen sekä epäsuoran tavan viitata 1900-luvun suuriin traumoihin voisikin rinnastaa Hayden Whiten ajatuksiin historiantutkimuksen vääjäämättömästä metaforisesta luonteesta, joka ”aina merkitsee enemmän kuin se kirjaimellisesti sanoo, sanoo jotakin muuta kuin se näyttää tarkoittavan ja paljastaa jotakin maailmasta vain sillä hinnalla, että se piilottaa jotakin muuta”.[17] Esimerkiksi Saturnuksen renkaat –romaanissa ensimmäisen maailmansodan valokuvasymboliksi nouseva, Sarajevon laukauksissa verestä tahriintunut univormu on yhäältä osa kouluissakin opetettavaa kollektiivista muistiamme ja toisaalta taas hämmentää lukijaa kyseisessä tekstissä historiallisesta kontekstistaan häivytettynä.[18]

Lukijan kannalta Saturnuksen renkaat –teosta voisi näin ollen kuvailla eräänlaiseksi pakenevaksi näyksi. Pintatasolla teksti tosin muodostuu hyvinkin hahmotettavista, eurooppalaista kulttuurielämää koskevista tarinanpätkistä, mutta niiden väliset yllättävät yhteydet vieraannuttavat lopulta meidän historiatraditiossamme kasvanutta, loogisten kehityskaarien sekä kausaalisuhteiden määrittämään menneisyyskuvaan tottunutta ihmistä. Sebaldin kerronta on tämän montaasitekniikan ansiosta painokkaan hermeneuttista: se johdattelee kokijan merkityksenmuodostuksen leikkiin, eräänlaiseen vapaaseen vuoropuheluun hänen oman historianäkemyksensä sisältämien ennakko-oletusten sekä romaanin synnyttämien uusien assosiaatioiden välillä.[19] Muistiin säilötyt henkilökohtaiset kokemukset sekä niitä leimaavat kulttuuriset asenteet näyttäytyvät näin uudessa valossa, ja lukija joutuu Hans-Georg Gadamerin sanoin lopulta ”syvään ja levottomuutta aiheuttavaan kohtaamiseen itsensä kanssa”.[20]

Muisti menneisyyttä säilyttävänä sekä muistamisen tapahtuma sitä muovaavana nivoutuvat lopulta yhteen Saturnuksen renkaat –romaanin näennäisen pessimistisen sekä kulttuurieskatologisen sävyn kautta. Sebaldin kuvaama historia on siis ennen kaikkea katoavaisuuden, tuhon sekä menetyksen historiaa: ”Ensimmäisestä myrskylyhdystä 1700-luvun katulyhtyihin ja katulyhtyjen hohteesta Belgian moottoriteiden yllä kelmeinä loistaviin kaarilamppuihin saakka kaikki on palamista, ja palaminen on joka ainoan meidän valmistamamme esineen keskeinen periaate.”[21] Tästä luonnon periaatteellisesta hävitystyöstä jäljelle jääneitä rippeitä me sekä varjelemme että järjestelemme jatkuvasti uudestaan, jotta kykenisimme säilyttämään yhteyden menneen sekä nykyhetken välillä. Sebaldin romaani korostaakin, että muisti on tieto- tai kokemuspankin tehtävästään huolimatta pikemmin orgaanista kuin kuivan antikvaarista: sen rakenneosaset ovat jatkuvassa liikkeessä muistamisen prosessin myötä. 

Pieter Claesz: Vanitas-asetelma (n. 1628/1630)

Nämä ajatukset liittävät koko teoksen flaamilaisen vanitas-taiteen ohella kiintoisasti osaksi viime vuosisatojen saksalaista filosofiatraditiota sekä nostavat sen muistoihin kiinnittyvän tematiikan ylihistorialliselle tasolle. Sebaldin romaaneista välittyvää traagista, absurdia sekä virtaavaa aikakäsitystä onkin kuvattu samalla tavoin Herodotoksen hengessä ”arkaaiseksi” kuin Friedrich Nietzschen tai Arthur Schopenhauerin historiakuvaa.[22] Saturnuksen renkaat -romaanissa muistamisen funktio onkin tässä mielessä katharttinen: tiedostamme sen, että hetket virtaavat vääjäämättä ohitsemme ja että pysytelläksemme järjissämme meidän pystyttävä takertumaan edes niiden jättämiin jälkiin. Ilman tietoisuutta menneisyydestä ei ole kokemusta nykyhetkestäkään:

”Etäisyyden kasvaessa näkyvyys vain paranee. Pienimmätkin yksityiskohdat erottuvat äärimmäisen tarkkoina. On kuin katsoisi yhtaikaa sekä kaukoputkeen väärästä päästä että mikroskooppiin. Ja silti, niin Browne toteaa, jokaista oivallusta ympäröi läpitunkematon pimeys. Me havaitsemme vain yksittäisiä valonpilkahduksia tietämättömyyden kuilussa, pimeiden varjojen täyttämässä maailmanrakennuksessa. […] Siksi meidän sopii kirjoittaa filosofiaamme vain pienin kirjaimin, katoavaisen luonnon merkeillä ja lyhenteillä, sillä niissä yksin on heijastus ikuisuudesta.”[23]



[1] W. G. Sebald, Saturnuksen renkaat (Helsinki: Tammi, 2010), 11.
[2] Muistin (engl. memory, saks. Gedächtnis) sekä muistamisen (engl. remembrance, saks. Eingedenken) välisestä rajanvedosta kts. myös Ignasi Ribó, “The One-Winged Angel: History and Memory in the Literary Discourse of W. G. Sebald” (Orbis Litterarum, vol. 64, nro 3, 2009), 234-237.
[3] ”Wie es eigentlich gewesen ist”. Tunnettu sitaatti on peräisin modernin historiatieteen kantaisänä pidetyltä Leopold von Rankelta (1795-1886). Aiheesta tarkemmin kts. esim. Donald R. Kelley, Fortunes of History: historical inquiry from Herder to Huizinga (New Haven: Yale University Press, 2003).
[4] Sebald, Saturnuksen renkaat, 94.
[5] Michael Rothberg, ”Introduction: Theorizing Multidirectional Memory in a Transnational Age” teoksessa Multidirectional Memory: Remembering the Holocaust in the Age of Decolonization (Stanford: Stanford University Press, 2009), 12-16.
[6] W. G. Sebald, Vertigo (Lontoo: Vintage Books, 2002), 115-116.
[7] Dominick LaCapra, ”Trauma, Absence, Loss” teoksessa Writing History, Writing Trauma (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 2001), 47-48.
[8] Ibid., 64.
[9] Karen Remmler, “Against the Integration of Atrocity into Disaster: W.G. Sebald's Work of Memory” (Amsterdamer Beiträge zur Neueren Germanistik, vol. 72, 2009), 136.
[10] Sebald, Saturnuksen renkaat, 65-74.
[11] Remmler, “Against the Integration of Atrocity into Disaster”, 134.
[12] Kaisa Kaakinen, Fiktio historian paineessa: Muoto, konteksti, tulkinta –luentokurssi, Helsingin yliopisto 14.2.2011.
[13] Sebald, Saturnuksen renkaat, 29-30.
[14] Luonnonmullistusten merkityksistä Sebaldin tekstissä kattavammin kts. Remmler, ”Against the Integration of Atrocity into Disaster”, 136-137.
[15] Michel Foucault, Sanat ja asiat: Eräs ihmistieteiden arkeologia (Helsinki: Gaudeamus, 2010), 21.
[16] David Mitchell, Pilvikartasto (Turku: Sammakko, 2008), 622.
[17] Hayden White, Figural Realism: Studies in the Mimesis Effect (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 1999), 7.
[18] Sebald, Saturnuksen renkaat, 113.
[19] Montaasista laajemmin kts. Tomi Huttunen, Montage Culture (WWW-lähde: http://helsinki.fi/hum/slav/mosaiikki/en3/th3_en.htm).
[20] Hans-Georg Gadamer, The Relevance of the Beautiful and Other Essays (Cambridge: Cambridge University Press, 1986), 121.
[21] Sebald, Saturnuksen renkaat, 190.
[22] Ribó, “The One-Winged Angel”, 224-226 ja 244.
[23] Sebald, Saturnuksen renkaat, 30.


P. S. Kuten huomannette, tämä on kouluessee. Siitä siis kummallinen riviväli sekä teknisempi tyyli. Olen vain niin mehuissani aiheesta, etten malttanut olla laittamatta tekstiä tänne! Kommentteja arvostetaan, sillä ajatukset ovat vielä puolitiessä ja johtavat jatkuvasti uusiin kysymyksiin. ^_^

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Myötä- ja vastamäkiä

Keskeytin yhden kurssin. Harmittaa, mutta en kerta kaikkiaan jaksa. Teen mieluummin estetiikan kirjatenttejä tai osallistun mahdollisesti James Joycea käsittelevälle luentosarjalle ensi periodissa.

En ole päätöksestäni erityisen ylpeä. Tällaisissa tilanteissa pohjalainen perimäni puskee esiin ja sättii luovuttajaksi. Kyseessä oli sitä paitsi oikeasti mukava ja mielenkiintoinen musiikkitieteen opintojakso, jota opetti äärimmäisen sympaattinen henkilö. No, pitänee pikku hiljaa ymmärtää, että kaikkea ei voi saada.

Onneksi elämä rullailee monessa suhteessa myönteiseen suuntaan. Auringonpaiste ei ikinä ole vaikuttanut mielialaani niin voimakkaasti kuin viime viikkojen aikana. Ehkä kevät tulee sittenkin! Lisäksi iloitsen suuresti yliopiston pienryhmäkursseista, joiden avulla tohvelieläimen tasoinen sosiaalinen älykkyyteni toivottavasti kehittyy.

Lyhyt sivuaineeni kirjallisuustiede on myös kolahtanut uudella tavalla. Tunsin pitkään, etten oikein saa siitä otetta. Sitten löysin tieni fiktion ja historiankirjoituksen suhdetta käsittelevälle tekstianalyysikurssille. Olen nyt melko varma, että haluan tehdä graduni tuosta aihepiiristä. Esimerkiksi mainostamani W. G. Sebaldin tuotantoon syventyminen opintojen puitteissa voisi olla aika mahtavaa.


Sebaldin Saturnuksen renkaat -romaani hyödyntää kekseliäästi valokuvia. Tässä muistaakseni Thomas Brownen pääkallo (täältä).

Viime viikonloppua piristi puolestaan muutama jännittävä tapahtuma. Ensinnäkin verkkolehti Mustekala järjesti perjantaina Kuvataideakatemiassa vuoden ensimmäisen numeron teemaan liittyvän Tulevaisuuden taide -keskustelutilaisuuden. Kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä näkökulmia nousi esille niin taideyliopistohankkeen kuin eri taiteenlajien asemienkin suhteen. Tuolta linkin takaa löytyy uunituore lehti, josta voi lukea tilaisuudessa esitettyjä alustuksia, kommentteja niihin sekä yleisluontoisempia esseitä kulttuurielämän tulevaisuudesta.


Toiseksi olin sunnuntaina kääntämässä pitkästä aikaa sivua konsertissa. Se on yllättävän hauskaa ja sangen stressaavaa puuhaa: tällä kertaa selvisin onneksi kommelluksitta. Ohjelmassa oli 1950-luvun sonaatteja viululle ja pianolle Karlheinz Stockhausenilta, Joonas Kokkoselta sekä William Waltonilta. En ole itse mikään uudemman musiikin suurkuluttaja, mutta nuo kappaleet upposivat kyllä oikein hyvin - jopa Stockhausen! Ihan erityisesti sykähdytti silti Waltonin teoksen lyyrinen ensimmäinen osa. Täytyy tutustua kyseiseen säveltäjään tarkemminkin. Focus 50 -konserttia on muuten mahdollisuus kuulla vielä sunnuntaina 10.4. Espoon Sellosalissa, sinne siis kaikki!


Nyt lopetan jorinani Alivaltiosihteerin hengessä täältä tähän ja lähden metsästämään esseemateriaalia. Sitä ennen haluaisin kuitenkin pysäyttää sydämenne tällä: