No niin. Pohdiskelin edellisessä merkinnässä, pidänkö eräästä artistista nimeltä Philippe Katerine vai en. Vastaus: olen koukussa. Jollakin häröllä tavalla tuo musiikki vetoaa muhun. Ranskan opettajamme totesi aika kuvaavasti: "Personne ne sait s'il a une attitude complètement postmoderne ou s'il veut seulement rigoler."
Hankin äskettäin iTunesin nettikauppatilin. "I'm a Mapple person now!", kuten Lisa Simpson huudahtaisi. Olen nimittäin viettänyt viime vuodet hiukan ajastani jäljessä: mulla ei koskaan ole ollut mp3-soitinta ja iPodinkin sain vasta vuodenvaihteessa. Sitä ennen turvauduin vanhoihin kunnon cd-levyihin, ja tämä biisien lataamisen helppous on siksi mulle jotain ihan uutta ja käsittämätöntä.
Olo on kuitenkin vähän haikea, kun muistelen niitä aikoja, jolloin 14-vuotiaana ravasin maihinnousukengissä ja nahkatakissa yhtenään Keltaisessa Jäänsärkijässä tai Free Record Shopissa. Levykaupoissa oli tiettyä tunnelmaa (sekä sosiaalista merkitystä) - nyt kaiken saa parilla napin painalluksella kotikoneeseen. Nostalgiakyynel.
Olen lukenut viimeisen viikon aikana kaksikin kiinnostavaa kirjaa: Herta Müllerin Hengityskeinun sekä Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa. Edellisen luin kirjallisuustieteen kurssille, jolla on tähän mennessä ehditty käsitellä holokaustia ja nyt sitten Stalinin työleirejä - apartheid on vielä edessä. Rankahkoa tavaraa. Voisin turista näistä jutuista tänne myöhemmin.
P. S. Kirjoittelin näyttelykritiikkiä Amos Andersonin taidemuseon keväästä. Sen voi lukea täällä. Lehteen kannattaa tutustua laajemminkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti