PARIS

Nyt se on virallista: lähden syksyllä opiskelemaan kaupunkiin, jota rakastan! ^_^

Le Marais on viehko kaupunginosa...

...ja Place des Vosges aivan uskomaton.

Pariisi on minulle aivan erityinen paikka - niin kliseinen maine kuin sillä onkin. Olen käynyt siellä viisi kertaa ja tykästynyt jokaisella matkalla syvemmin. Vanhat rakennukset, museot, leipomot ja metrotunnelien tuoksu herättävät tunteen turvallisuudesta. Turisteja toki riittää, mutta en koskaan ole osannut ajatella Pariisia samankaltaisena ulkoilmamuseona kuin esimerkiksi Roomaa. Kaupungin arkielämä tulee vastaan, jahka malttaa astua syrjään bulevardeilta tai latinalaiskortteleista.

Myönnän, että mielikuvani ko. kaupungista on reippaasti romantisoitu. Realiteetit iskevät varmasti päin kasvoja viimeistään asuntoa metsästäessä. Käytännön asioissa pärjääminen hirvittää muutoinkin jo etukäteen. Juuri nyt olen kuitenkin liian innoissani murehtiakseni turhia! Pääsen vuodeksi ravaamaan ilmaiseksi taidenäyttelyissä, viittaamaan tutkintorakenteille kintaalla Erasmus-vapauden nimissä sekä kaikella todennäköisyydellä soittamaan hieman pianoakin.

Kaiken kruunaa se, että lähden puolen tunnin päästä lentokentälle ja viikon lomalle kohti Nizzaa! (:

Kynä hukassa

Olen juonut kaksi päivää tervaa erään lyhyen tekstin parissa. Vaikka miten päin rakentelen, väännän ja käännän, virkkeistä tulee suttuisia ja epämääräisiä. Raakaversio on nyt valmis, mutta edelleen auttamattoman kaukana siitä, mitä tahtoisin.

Jossain määrin tällainen asenne leimaa suhdettani kaikkeen kirjoittamiseen: se on aina yhtä vaikeaa, väsyttävää ja ärsyttävää. Kaikki sanavalinnat on mietittävä moneen kertaan ja mahdolliset synonyymit etsittävä pieteetillä. Etukäteen on oltava tarkka suunnitelma, esimerkiksi miellekartta, jotta sen voisi lopulta kääntää päälaelleen. Oikoluvun hetkellä iskee itsesääli, kun koko rakennelma näyttää sittenkin onnettoman typerältä. Ei auta kuin klikata sähköpostin Send-painiketta silmät kiinni ja toivoa parasta.

Tietenkään tunne ei aina ole näin ikävä. Joskus teksti tuntuu jäsentyvän kuin itsestään, ja jotkin kouluesseet osoittautuvat siedettäväksi jopa toisella lukukerralla. Kun kirjoittaminen kuitenkin vie opiskelijan ajasta leijonanosan, voisi sen vaatimaa kärsivällisyyttä kaiketi kehittää.

Tahtoisin lisäksi päästä eroon helmasynnistäni metakielestä. Kammoan korkealentoisesti kirjoitettuja, pseudotieteellisiä tai -taiteellisia tekstejä - ja silti sorrun omissa esseenraakileissani juuri näihin virheisiin. Pröystäilynhalu vie petollisella tavalla mennessään, eikä mehukkaita adjektiiveja ole koskaan hauskaa karsia pois. Erityisen helposti näin käy tilanteissa, joissa teoreettinen viitekehys on välttämättömyys: kandidaatintutkielmani on elävä esimerkki tästä.

Jospa joskus oppisi ilmaisemaan vaikeita asioita elegantisti ja pelkistetysti! Ehkä sinnikkyys vie sillä tiellä edes vähän eteenpäin.

Tämä mies kirjoitti äärimmäisen syvistä asioista äärimmäisen upeasti. Kuva täältä.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Viime viikkojen aikana elämäni on tuntunut pyörivän pitkälti ruoan ympärillä. Juhlapyhien seurauksena olen nauttinut useamman ravintola-aterian, hyötynyt läheisten kokkaustaidoista sekä korkannut grillikauden. Maukkaita juomatarjoiluja ei myöskään sovi unohtaa. Tässäpä muutama maistiainen mukavista pääsiäis- ja vapputunnelmista!

Kiirastorstaina koeajoimme lähisuvun kanssa Yrjönkadun libanonilaisen Farouge-ravintolan. Lähi-idän kala- ja kasvispainotteisen keittiön ystävänä olin ehtinyt jon ennalta kuolata kyseisen paikan ruokalistan perään. Libanonilainen ruoka kiinnosti lisäksi eksotiikkansa puolesta: moni meistä ei ollut aiemmin tutustunut siihen.

Bulgursalaattia minttuineen päivineen, om nom. Kuva täältä.

Odotukset eivät pettäneet. Etenkin alkuruoat - muunmuassa täytetyt herkkusienet, munakoisotahna sekä bulgursalaatti - säväyttivät sekä täyttivät vatsasta leijonanosan. Paremman puoliskon kanssa puhuimmekin, että seuraavalla käyntikerralla keskitymme kenties pelkästään niihin. Pääruoissakaan ei toki ollut mitään vikaa, mutta mezeille ne eivät meistä vetäneet vertoja. Mausteet sekä suuret, valinnaiset kasvislisäkkeet osoittautuivat silti oivallisiksi, joskin pienisyömäisille tiedotettakoon, että annoskoko saattaa aiheuttaa tukaluuden tunnetta. Ateriaa voi kuitenkin sulatella kera libanonilaisen kahvin sekä suklaakonvehdin, mikä omalta osaltani kruunasi koko ravintolaelämyksen. Kardemummalla maustettu, makeahko ja vahva ahwe valloitti ainakin tämän kofeiiniaddiktin sydämen!

Maailman maukkain öttiäinen. Kuva täältä.

Myös Herttoniemenrantaan hiljattain avattuun kreikkalaisravintola Thalassaan tuli pyhien jälkeen tutustuttua perhepiirissä - tosin erilaisella kokoonpanolla. Vaikka kyseessä on edellistä rennompi sekä muullakin tavoin erityyppinen paikka, vakuuttivat myös Thalassan annoksissa erityisesti alku- ja jälkiruokaosiot. Äyriäislajitelman valkosipulidippi, halloumi- ja fetajuustot sekä mehukkaat oliivit olivat oivallisia, ja pulleita jättikatkarapuja tuli suorastaan ahmittua sekä alku- että pääruoan puitteissa. Lihansyöjät olivat ilmeisen tyytyväisiä souvlakeihinsa, jotka tarjoiltiin lankkuperunoiden sekä kolossaalisen kreikkalaisen salaatin kanssa. Pieniruokaisille siis jälleen varoituksen sana! Erityismaininnan ansainnee poikkeuksellisen ystävällinen palvelu: pääruoan pieni myöhästyminen hyvitettiin ilmaisella jälkiruoalla, jollaiseksi valikoitui suussasulava baklava-leivos.

Kaikista maistuvimmat katkaravut sain silti appivanhempien grillistä pääsiäismaanantaina. Avokadon, mangon ynnä muiden kasvisten kanssa ne ovat joka kerta suorastaan lyömättömiä. Kun kyytipojaksi ottaa hieman valkoviiniä, on kevätillan kohokohta taattu. Kevyeksi loppusilaukseksi taas sopii esimerkiksi puoli purkillista Ben & Jerry's -kinuskijätskiä.

Jäätelötaivas!

Mieleenpainuvin pääsiäisateria syntyi lopulta kihlattuni parituntisen uurastuksen tuloksena. Italialaishenkinen menu käsitti pastaa, lihapullia ja tomaattikastiketta sekä yrtti-majoneesikuorrutettua lohta sitruunarisotolla ryyditettynä. Runsaasti basilikaa ja parmesaania sisältänyt tomaattisoosi toimi Barillan täysjyväpastan kanssa taivaallisesti: kyseistä maukasta ja kohtuuhintaista spaghettilaatua kannattaa muuten kokeilla arkiruoissakin. Lihapullista en voi ikävä kyllä sanoa muuta kuin että ne tuoksuivat mainioilta ja saivat ylistystä syöjiltä. Sen sijaan pehmeää lohta ja pikanttia sitruunarisottoa söisin vaikka joka päivä. Resepteistä muuten todettakoon, että pasta on puolisoni oma potpuri, kun taas lohi-risottokombinaatio on peräisin jostakin keittokirjasta, jonka nimeä en valitettavasti tähän hätään muista.


Jotta luettelo ei loppuisi liian lyhyeen, on mainittava vielä seuraavat herkut: isoisän lämminsavulohi sekä kevätparsa, isän valkosipuliperunat, ystäväperheen sienisalaatit ja kaalipiirakat sekä anopin omatekoiset vappumunkit. Kaikki tuo on huuhdeltiin luonnollisesti alas usealla litralla kuohuviiniä. Ja kun pieni laskuhumala vappuaattona iski, tarjosi olutravintola Kaisla vielä makoisat vohveliperunat valkosipulimajoneesilla.


P. S. Tämä vuodatus on omistettu Gustav Hägglundille.

Jälkipyykkiä

Paha enneuni siis toteutui. Perussuomalaiset ottivat murskavoiton, kokoomuksesta tuli suurin puolue ja vihreä liike kärsi tappion. Vasemmisto sentään piti pintansa. Myös keskustan oppositioasemasta olen, myönnettäköön, hyvin vahingoniloinen.

Vaalien positiivisin vaikutus lienee se, että ne ovat ravistelleet kaltaisiani keskivertoäänestäjiä, jotka eivät omista jäsenkirjoja saati seuraa tarkkaan poliittista päätöksentekoa. Siinä mielessä persuretoriikassa hoettu ontto "muutos"-mantra on hyvinkin tervetullut: se on saanut kaltaiseni norsunluutornissa nuokkuvan humanistin harkitsemaan hyvin vakavasti jonkin puolueen riveihin liittymistä. Ei auta kuin katsoa peiliin ja terästäytyä kansalaisena, mikäli tahtoo edistää omia yhteiskunnallisia arvojaan.

Myös sosiaalinen media on saanut kiintoisat mittasuhteet viime päivien vaalipolemiikissa. Facebook-statusten sävy tuntuu ainakin omien tuttujeni kesken jakautuneen kahtia: yhtäältä niihin, jotka avoimesti kauhistelevat tuloksia ja toisaalta niihin, jotka toppuuttelevat edellisiä hieman huvittuneeseen sävyyn. Myönnän itsekin liittyneeni napin painalluksella sellaisiin ryhmiin kuin "EI perussuomalaiselle Suomelle" sekä "Vaalipettymys", vaikka ne tuskin riittävät relevantiksi poliittiseksi protestiksi. Toisaalta olen rauhoittelijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että demokratiaa on toden teolla toteutettu ja että nykytilanne on vain nieltävä. Silti en ymmärrä, miksi oikeistopopulismin huimasta noususta ei saisi olla näkyvästi huolissaan.

Kyllä, tiedostan, etä 19 prosenttia on vain alle viidesosa kaikista äänestäjistä. Kyllä, tiedostan, että perussuomalaiset ovat vasta kolmanneksi suurin puolue. Kyllä, tiedostan, että kaikista radikaaleimmat ehdokkaat jäivät luultavasti eduskunnan ulkopuolelle. Tosiasia on silti, että perussuomalaisten kannatus on ampaissut todella korkealle todella lyhyellä aikavälillä. Minusta se on pelottavaa - etenkin, kun vastaavanlainen liikehdintä tuntuu olevan yleiseurooppalainen ilmiö.

Tähdennettäköön vielä, että perussuomalaisten kannattajilla - joita löytyy myös omasta kaveripiiristäni - on toki oikeus mielipiteisiinsä. Niistä on voitava väitellä asiallisesti ja ilman ad hominem -argumentteja puolin sekä toisin. Itselleen on silti oltava rehellinen. Voin todeta suoraan, etten suvaitse perussuomalaista arvopohjaa, joka minusta nojaa aukkoisiin sekä yliampuviin argumentteihin, vaikka koettaisinkin ymmärtää sen juuria ja keskustella niistä. Olkoon tällainen tekopyhää elitismiä tai ei, olisin ihan oikeasti kiinnostunut tietämään ne syyt, joiden perusteella esimerkiksi yli 10 000 suomalaista äänesti Kike Elomaata.

Jotta teksti ei loppuisi toivottoman synkkiin tunnelmiin, laitan pari osuvaa loppukevennystä:

"Ensimmäinen täysin maahanmuuttajataustainen ehdokas eduskuntaan" (Lehti 18.4.2011)

"Punavuori uhkaa irtautua Suomesta" (Lehti 18.4.2011)

Juhlavuosi- ja vaalitunnelmia

Lainasin maaliskuussa hetken mielijohteesta Alan Walkerin kuuluisan Liszt-elämäkerran (1983-1997) kaksi ensimmäistä osaa. Niteiden massiivisuus hieman hirvitti, mutta teos imaisikin mukaansa alta aikayksikön. Sitä ei siis syyttä ole ylistetty perinpohjaisimpana ja parhaana tieteellisenä katsauksena säveltäjän vaiheikkaaseen elämään.

Pianomusiikin grand old man (täältä).

Aivan ensimmäiseksi on pakko nostaa hattua Walkerin kurinalaiselle sekä laajalle lähdetyöskentelylle. Kirjoittaja on ilmeisesti käynyt läpi osapuilleen kaiken merkittävän alkuperäisaineiston Iberian niemimaan ja Istanbulin välillä - lukuisista arkistomatkoista puhumattakaan. Jokikinen Lisztiin liittyvä yksityiskohta, legenda ja huhupuhe on selvitelty pieteetillä. Kirjoittaja antaa aikalaiskuvauksille aivan konkreettisestikin paljon tilaa lainaten laajalti sanomalehtitekstejä, kirjeitä sekä juridisia dokumentteja. Tästä huolimatta Walkerin kerronta on yhtenäistä sekä eheää, ja nykypäivän lukijalle siinä on jopa nostalgista tyylillistä patinaa. Alaviitteetkin ovat kaikkea muuta kuin tylsää luettavaa: ne tukevaat eloisasti leipätekstiä ja antavat oivalliset puitteet jatkotutkimukselle.

Walker nivoo Lisztin musiikinkin osaksi teoksensa kronologista narratiivia, mikä osoittautuu haastavuudestaan huolimatta onnistuneeksi ratkaisuksi. Teoreettista analyysiä löytyy, mutta sekin tähtää ennemmin tyylillisen kokonaiskuvan luomiseen kuin epäolennaisissa yksityiskohdissa nysväämiseen. Siksi kaltaiseni asiaan perehtymättömänkin lukijan mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä. Myös Lisztin taiteellinen monipuolisuus korostuu, kun Walker tekee tarkasti selkoa pianisti-säveltäjän esseistä, konserttiohjelmistoista sekä kirjallisen ja uskonnollisen mielenkiinnon kohteista.

Alan Walkerin suurteos on kattavammastakin historiallisesta näkökulmasta käsin oivallinen johdatus 1800-luvun kulttuurielämään. Kirjoittaja koluaa Lisztin matkassa Euroopan metropoleja, merkkihenkilöitä sekä poliittisia kuohahduksia. Esimerkiksi vuoden 1848 yhteiskunnalliset myrskyt on ujutettu biografiseen tekstiin sangen tiiviisti ja elegantisti. Aivan erityisen kiehtovaksi muodostuu myös 1830-luvun pariisilaisen taide-elämän kuvaus: Chopinin, George Sandin, Lamartinen sekä Eugène Suen kaltaiset hahmot vilahtelevat teoksen sivuilla päätähuimaavalla tiheydellä. Taiteilijaverkoston tiiviydestä kertoo jotain se kuriositeetti, että Victor Hugon Kurjat-romaanin (1862) Cosette lienee saanut nimensä Lisztin Cosima-tyttäreltä.

Summa summarum: suosittelen suuresti kenelle tahansa 1800-luvun kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle. Juuri tällaista elämäkertateksti on parhaimmillaan: sujuvaa, mielenkiintoisesti rakennettua ja silti järjestelmällistä.

Liszt Weimarissa (kuva täältä).

P. S. Lähden pian äänestämään. Yleensä vaalivalvojaisia on ollut mukava seurailla illalla televisiosta, mutta tällä kertaa mahdollinen tulos herättää hieman huolta ja ahdistusta. Näin kaiken kukkuraksi viime yönä traumaattista painajaista, jossa isäni oli päättänyt liittyä persuihin. Toivon todella, ettei kyseessä ole minkään sortin enneuni!

Jaloa sarjakuvaa

Eräs ystäväni tutustuttu minut Hark! A vagrant -nimiseen sarjakuvasivustoon. Jäin koukkuun ja voin suositella muillekin! Stripit ovat varsin piristäviä, ja aiheita löytyy pukudraamoista musiikkiin sekä sattumanvaraisempiin ideoihin. Itse taiteilijalla on yliopistotutkinto historiasta, joten suuri osa sarjakuvista liittyy luonnollisesti menneisyyteen.

Koska herrat Frédéric Chopin sekä Franz Liszt ovat viime aikoina juhlineet pyöreitä (200) vuosia, tämä näkökulma on aivan ehdottoman pakko jakaa:

Tykkään aivan erityisesti Virtuoso-stripistä: kummankin säveltäjän luonteenpiirteet tulevat aika osuvasti esille. Tuo viimeinen on myös melkoisen hauska! Työ löytyy siis alun perin täältä.

Myös Beethovenista löytyy myös aika kuvaava teos:

Alkuperäinen on nähtävissä täällä.

Loppukevennyksenä ikuinen suosikkini Friedrich Nietzsche (joka muuten myös sävelsi):

Alkuperäinen siis täältä.

Kuten huomannette, tuulisen, kylmän sekä ikävän opiskelupäivän piristys on taattu.

"Freeze - Miami Vice!"

Näin alkavan kevään ja auringonpaisteen kunniaksi jaan tänne erään ehdottoman televisiosuosikkini. Kyseessä on nimittäin 1980-luvun tinkimätön lahja mediahistorialle.

Amerikkalainen poliisisarja nimeltään Miami Vice (1984-1989) sisältää kaiken viihdepakettiin tarvittavan: palmurantoja, pastellivärejä, nahistelua ja kasaripoppia sopivissa mittasuhteissa. Etsivät Sonny Crockett (Don Johnson) sekä Rico Tubbs (Philip Michael Thomas) johdattelevat katsojia viiden tuotantokauden verran huumekaupan, prostituution sekä murhamysteerien pariin. Komisario Castillo (Edward James Olmos) puolestaan on ehdottomasti televisiohistorian cooleimpia hahmoja. Silkan rentoutumisen nimissä sarja on siis sangen suositeltava, sillä se on rankoista teemoistaan huolimatta kirjoitettu kepeäksi vailla turhia aivopähkinöitä.

Kuvitelkaa taustalle säröinen kitarasoundi (kuva täältä).

 

 

Crockett & Tubbs

Poikkeuksellisen kiinnostavaksi Miami Vicen tekee silti ajankuva, joka tulee tietysti esille jo sarjan visuaalisessa ilmeessä. Koko produktio on logoa, vaatetusta ja lavastusta myöten viimeisen päälle 80-lukua. Ilkeät kokaiinipohatat asuvat mielikuvituksellisen futuristisissa luksuskartanoissa, joista löytyy lähes poikkeuksetta valkoinen (!) flyygeli. Klassisia olkatoppauksia, kermakakkupermanentteja sekä Ray-Baneja  taas esiintyy siinä määrin, että nykykatsojalle tulee epätodellinen olo. Neljännellä tuotantokaudella Crockettin tavaramerkiksi muodostunut takatukka yltää kerrassaan huolestuttaviin ulottuvuuksiin. Lienee turha mainita, että Miamin helteinen kaupunkikuva art deco -hotelleineen sointuu tähän maailmaan kuin nyrkki silmään.

Suunnilleen tällaisia maisemia olisi tarjolla (kuva täältä).

Värien iloista riitelyä löytyy myös sarjan tunnarikuvastosta.

Valkoista

Myös musiikki on olennainen osa Miami Vicen retroviehätystä. New wave -kappaleet, musiikkivideomaiset kohtaukset sekä yökerhoelämä rytmittävät lähes jokaista jaksoa. Ensimmäisillä tuotantokausilla on puolestaan kuultavissa In the Air Tonightin sekä You Belong to the Cityn kaltaisia kestohittejä. Kaiken kukkuraksi itse Phil Collins tähdittää erästä jaksoa vierailullaan. Niinpä Miami Vice on ainakin kaltaiselleni ummikolle toiminut oivallisena pikakurssina 1980-luvun musiikin maailmaan.

Philillä on asiaa rasittavalle sivuhenkilölle nimeltä Izzy.

Crockettilla on toki jokaisen kovan jätkän tapaan lemmikkinä alligaattori.

Ehkä kaikkein jännittävimmin zeitgeistia ilmentää kuitenkin sarjan välittämä yhteiskunnallinen ja eettinen aatemaailma. Yhtäältä sen perusvire on sangen mustavalkoinen, kuten poliisisarjalle sopiikin, mutta toisaalta new age -vivahteet sekä rikkonaiset ihmissuhteeet luovat epävakauden tuntua. Ääripostmoderniin taiteeseenkin  päästään tutustumaan aika persumaisessa hengessä neljännen tuotantokauden jaksossa Death and the Lady. Psykoanalyysinkin kanssa flirttaillaan eräässä suosikkiepisodeistani (Little Miss Dangerous). Ylipäänsä näkökulma laki- ja moraalikysymyksiin on hyvin Reaganin hallintokauteen sopiva, kuten Yhdysvaltain historiaa paremmin tunteva siippani minua valisti. Ei varmaankaan ole yllättävää, että hän 80-luvun sekä Pohjois-Amerikan suurena ystävänä tutustutti minut koko sarjaan alun perin.

Castillo-setä on hyvin, hyvin vihainen.

Yhtä vaille kaikkien tuotantokausien kokemuksella markkinoin Miami Vicea keväisiin nollaushetkiinne.  Viimeisimmistä jaksoista tosin varoituksen sananen: noin vuodesta 1987 lähtien sarja alkaa menettää sekä värikkyyttään että juonellista puhtiaan. Tyyli muuttuu neljännen kauden alussa tummemmaksi monessakin mielessä ja alkaa lähennellä sellaisia hillitympiä ysärivärejä ja -esineitä, jotka herättivät ainakin minussa jonkinlaisia hataria mielleyhtymiä varhaislapsuuteen. Kyseisen kauden alkujaksot ovat ylipäänsä melkoisen epäonnistuneita scifisähläyksineen, mutta meininki paranee lopulta väkinäisyydestä huolimatta. Kokeilkaahan siis!