tiistai 11. tammikuuta 2011

Pilvisen päivän piristys

En olisi ikinä uskonut innostuvani Ernest Hemingwaysta. Niin pääsi kuitenkin käymään. Tosin edellisessä merkinnässä mainittu Nuoruuteni Pariisi kiinnosti jo anekdoottiensa ja ajankuvansa ansiosta: James Joyce, Ezra Pound, Sylvia Beach ja monet monet muut menneisyyden henkilöt saivat tarkemmin hahmottuvat kasvot.

Hemingway vuonna 1923: ei vielä ensinkään kuuluisaa partaa. Kuva täältä.


F. Scott Fitzgeraldille omistettu laaja henkilökuvaus herätti silti aivan erityisesti innostusta. Olin kuvitellut koko kirjailijan intuitiivisesti jokseenkin toisenlaiseksi persoonaksi - selitykseksi kelvatkoon, että tunnen hänen tuotannostaan ainoastaan Kultahatun, joka kuuluu kyllä ehdottomiin suosikkiromaaneihini. Fitzgeraldin elämästä sen sijaan en tiennyt eilistä ennen juuri mitään paitsi sen, että hänellä oli vaimo nimeltä Zelda ja että hän rakasti tätä kiihkeästi. Voisin silti uskoa, että Hemingwayn kaunistelematon ja samalla humaani luonnehdinta ystävästään on aika lailla oikeudenmukainen.

Kultahatun ensimmäisen painoksen kansi (1925, täältä). Huomatkaa T. J. Eckleburgin (oletettavasti?) silmät!

Tällä haavaa keskityn kuitenkin hieman myöhäisempään Vanhus ja meri -teokseen. Se on tähän mennessä osoittautunut vielä Pariisin-muistelmiakin autuaammaksi lukukokemukseksi. En käsitä, miten joku voi kirjoittaa niin yksinkertaisesti ja niin kauniisti kalastuksesta, merestä tai vaikka baseballista. Hemingwayn varma, jäntevä lause ja jollakin lailla melankolisen tyyni ilmaisu tuntuvat puhdistavilta kaiken tenttikirjajargonin jälkeen. Miksi haaskata adjektiiveja tai jähmeitä täytesanoja? 

"Oli tullut pimeä, sillä tavoin kuin syyskuussa auringonlaskun jälkeen pimeä nopeasti tulee. Hän makasi kokan kuluneen puun varassa ja lepäsi niin hyvin kuin taisi. Ensimmäiset tähdet pilkahtivat näkyviin. Hän ei tiennyt Rigelin nimeä, mutta hän näki sen ja tiesi, että tähdet kaikki kohta syttyisivät tuikkimaan ja että kaikki nuo hänen etäiset ystävänsä olisivat hänen seuranaan.
'Kalakin on minun ystäväni', hän sanoi ääneen. 'En ole koskaan nähnyt enkä kuullut mokomasta kalasta. Mutta minun täytyy tappaa se. Olen iloinen, ettei meidän tarvitse yrittää tappaa tähtiä.'
Ajattelehan, jos ihmisen joka päivä täytyisi yrittää surmata kuu, hän mietti. Kuu karkaa. Mutta entäpä jos ihmisen täytyisi joka päivä yrittää surmata aurinko? On meillä sentään onnellinen osa, hän tuumi.
Sitten hänen tuli sääli isoa kalaa, kun se ei ollut saanut mitään syödäkseen, mutta hänen järkähtämätön päätöksensä tappaa kala ei tämän säälin vuoksi hetkeksikään horjunut. Kuinkahan moni ihminen saa siitä ruokaa? hän tuumi. Mutta ovatko he sen arvoisia, että heidän sopii syödä sitä? Eivät tietenkään. Kukaan ei ole kyllin arvokas syömään sitä, sen käyttäytymisestä ja erinomaisesta arvokkuudesta päätellen.
Minä en näitä asioita ymmärrä, hän tuumi. Mutta hyvä on, ettei meidän tarvitse yrittää surmata aurinkoa tai kuuta tai tähtiä. Riittää, kun joutuu elämään merellä ja surmaamaan oikeita veljiään."
- Vanhus ja meri, s. 77-78.

Mitäpä tuohon enää lisäämään. Siksi poistun syömään päivällistä ennen kuin muutun nälästä heikkopäiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti