OMG

Luen parhaillaan Balzacin romaania La peau de chagrin, johon liittyen päätin tehdä pari pientä googletusta. Teoksen päähenkilö - kreivi Raphaël de Valentin - asuu nimittäin tekstin alkupuolella ihan Sorbonnen hoodeilla pienessä ullakkohuoneessa. Internetin ihmemaasta selvisi, että kyseinen rakennus (hôtel de Saint-Quentin) on aikanaan ollut juurikin niillä tienoilla, joissa tätä kirjoitan. Rue des Cordiers, jolla de Valentin romaanissa majailee, yhdisti nimittäin kotikadunpätkäni rue Victor Cousinin (silloinen rue de Cluny) suurempaan rue Saint-Jacquesiin.

Tässä kaupungissa on ehkä maailman siisteintä asua!

Adrien Moreaun kuvitusta (1897)

Cinéma

Deadlinea pukkaa. Siksi olen viettänyt marraskuun iltojani lähinnä kaakaon, suklaan ja leffojen parissa. Jostain syystä ruudun ääreen jääminen on helpompaa vapaa-ajalla kuin esimerkiksi raittiiseen ilmaan lähteminen. Ehkä pimenevillä illoilla on jotain tekemistä asian kanssa? Elokuvien avulla on joka tapauksessa helppoa nollata aivoja opiskelun jälkeen.

Viime viikkojen aikana olen nautiskellut kaikessa hiljaisuudessa sellaisista leffoista, jotka olen jo pitempään halunnut nähdä, mutta en ole saanut aikaiseksi katsottua: Precious, Gangs of New York, The Kids Are All Right... Kaikista vaikuttavimman yllätyksen on kuitenkin tähän mennessä tarjoillut Black Swan. Myönnettäköön, että ennakko-odotuksetkin olivat korkealla kaikkien kuulemieni kehujen jälkeen, mutta olin silti kananlihalla koko elokuvan ajan. En edes osaa selittää, mikä siinä tunkeutui niin syvälle (paitsi että Natalie Portman on Ninan roolissa uskomaton <3___<3). Harmittaa vain, etten aikanaan käynyt katsomassa ko. pätkää valkokankaalta - tosin silloin tunnekuohu olisi saattanut olla liikaakin.

Eräs yksin asumisen mukavista puolista on se, että saa valita ihan itse, mitä elokuvia katselee, millaista naposteltavaa syö ja mihin aikaan DVD:n laittaa pyörimään. On toki hurjan mukavaa asettua ruudun ääreen kaksistaankin, mutta valitettavasti puoliskoni ja minä olemme kerta kaikkiaan toivoton yhdistelmä videovuokraamossa. Emme yksinkertaisesti saa aikaan kompromissia, vaikka pidämme suunnilleen samanlaisista leffoista. Siksi sijoitamme usein vain puoleen kiloon irtokarkkia ja katsomme kotona South Parkia netistä, mikä ei sinänsä ole huono vaihtoehto. Tällä hetkellä voin kuitenkin katsoa rajatta rakkaita pukudraamojani juuri silloin kuin huvittaa ja eläytyä niihin täysillä!

Onneksi olen saanut käytyä oikeissa elokuvissakin täällä ollessani. Kokemuksen missaaminen tähän mennessä olisi ollut aika noloa: lähikorttelini ovat täynnä leffateattereita, joiden hinnat ovat naurettavan alhaiset Finnkinon monopoliin  tottuneelle suomalaiselle. Tarjontakin on kattava. Esimerkiksi kuuluisa Le Champo tarjoili syyskuussa Coenin veljesten klassikkoja, joista kävimme katsomassa siippani suosikin nimeltä Barton Fink. Samoihin aikoihin tsekkasin erään kaverini kanssa Woody Allenin Midnight in Paris -leffan, joka sai täällä katsottuna olon ihan epätodelliseksi. Tunnistin myös itseni aika tehokkaasti elokuvan mattiklingemäisestä pätijähahmosta. :D Seuraavaksi haluaisin ehdottomasti nähdä Ethan Hawken La Femme du Vèmen, joka pyörii parhaillaan lähistön pikkuteattereissa.

Adrien Brody ja mahtava Dalì! ^_^

Nostalgian vuoksi riemuni oli rajaton, kun löysin Disneyn Notre-Damen kellonsoittajan jonkun ystävällisen sielun lataamana YouTubesta. Kyseessä on ehdottomasti yksi lapsuuteni defining moment, vaikkei leffa taiteellisesti ylläkään Kaunottaren ja hirviön tai Robin Hoodin tasolle. Kävin nimittäin ekaa kertaa Pariisissa silloin, kun tuo elokuva oli juuri ilmestynyt ja olin ihan mehuissani päästessäni turistivierailulle katedraalin aarrekammioon. ^_^ Yllätyin näin kymmenen vuoden katselutauon jälkeen siitä, miten onnistuneesti Frollon hahmo on lopulta muokattu Hugon romaanista.

Äsken muuten tajusin, etten ole katsonut yhtä ainoata ranskalaista leffaa tänä syksynä.Epic fail, sanoisin. Lisäksi olen totaalisen koukussa The Real Housewives of New Jerseyyn, jonka seuraava tuotantokausi ilmestyy (luojan kiitos) vasta keväällä. Onneksi Balzacin melodramaattiset seurapiirikertomukset ovat melkein yhtä hyvää viihdettä - suosittelen, jos on tylsistynyt ja romantiikannälkäinen olo.

P.S. Kuvat jälleen kerran sponsored by Google ja Weheartit.

Vuoden turisti

Mun oli kai tarkoitus selittää tällä kertaa ravintoloista, mutta syystä nimeltä ruokamyrkytys en oikein haluaisi ajatella syötävää nyt. Varoituksen sana siis: ÄLKÄÄ syökö Panthéonin takana rue de l'Estrapadella sijaitsevassa libanonilaisessa paikassa (nimi taisi olla niinkin mielikuvituksellinen kuin Aux délices du Lebanon) ellette halua viettää seuraavaa päivää puhuen norjaa vessanpöntölle.

Iloisempaakin kerrottavaa onneksi on. Viikko sitten pistäydyin viiden päivän reissulla Tübingenissä, mikä osoittautui oikein mukavaksi vaihteluksi. Ihana vanhakaupunki pikkuruisine kujineen, raikas ilma, vehreät puistot - suosittelen! Reilaamattomalle suomalaiselle on jokseenkin hämmentävää, että Pariisista pääsee tuohon erilaiseen maailmaan neljän ja puolen tunnin junamatkan siivittämänä. Lisäksi TGV:llä on minusta huomattavasti mukavampi matkustaa kuin lentokoneella: ei tarvitse ajaa RER-junalla jonnekin huitsin kuuseen, maksaa siitä ilosta kymmentä euroa tai jonotella turvatarkastuksiin. Sen kun hurauttaa Gare de l'Estille varttitunnissa, reippailee oikealle vaunulle ja ottaa hyvän maisemankatseluasennon.

Tübingenissä rentouttavaa on sekin seikka, että siellä ei ole nähtävyyksiä ähkyksi asti vaan juuri sopivasti. Kävelemällä kaupungista saa oikeastaan eniten irti: rakennukset on kunnostettu ihailtavalla pieteetillä ja liikuntaakin tulee kiitettävästi, kun kipuaa kumpuilevaa maastoa edestakaisin. Museoista Neckar-joen varrella sijaitseva Hölderlin-torni on ehdoton suosikkini: hirmuisen viehättävä ja sympaattinen talo, jossa on esillä paljon runoilijan kirjeitä sekä luonnoksia ja jonka toisesta kerroksesta aukeaa kaunis näköala kohti rantaa. Ikävä kyllä osa perusnäyttelyn seinätilasta on tosin pilattu pliisuilla muka-abstrakteilla taideteoksilla.

Hölderlinturmin ikkunasta ^_^

Lisäksi Tübingenistä löytyy ihana linna, jonka voisi hyvin kuvitella Grimmin satujen tapahtumapaikaksi. Samaa tunnelmaa henkivät keskustan korkeimmille ja parhaille paikoille rakennenut jugendtyyliset opiskelijayhdistysasuntolat. Näistä Studentenverbindungeistä ja Burschenschafteista sun muista (en tiedä, mitä varsinaista eroa noilla eri termeillä on) osa elää edelleen 1800-lukua: miekkailua harrastetaan sen verran, että saadaan kunniakas kaksintaisteluarpi kasvoihin, olutta juodessa lauletaan isänmaallisia veisuja eikä naisia tietenkään hyväksytä mukaan. Kaiken kruunaa juhlaunivormu suoraan keisarikunnan ajoilta. Mutta talot ovat joka tapauksessa upeita!

Ostaisitko näiltä miehiltä auton? (Kuva jälleen googletettu)

Ruokakulttuurista täytyy lisätä vielä sananen. En itse ole kaljan ystävä, mutta Saksasta nirsompikin todella löytää maukkaita oluita naurettavan halvalla. Sitruunalimusta ja oluesta sekoitettu Radler (suunnilleen sama kuin ranskan demi-panaché) on myös namia - mistä puheen ollen on pakko mainita sen herkullinen eteläeurooppalainen versio monaco, johon on lisätty mansikkaesanssia. Kuulostaa todella ällöttävältä, mutta on tosiasiassa mielettömän hyvää! Pääsin reissullani kokeilemaan myös paikallista erikoisuutta nimeltä Spätzle, johon kuuluu jonkinlaista pastaa, juustoa, sipulia ja kermaa. Herkullista, mutta valitettavasti vain pienissä määrin.

Melkein heti Tübingenin-matkan jälkeen kävi niin onnellisesti, että äitini tuli käymään Pariisissa, joten saatoin hyvällä omallatunnolla heittää koulukirjat nurkkaan ja jatkaa turisteerausta. Grand Palais'n Steinin mesenaattiperheestä kertova näyttely oli huikea, joskin aika massiivinen: esillä oli paljon sekä Cézannea että varhaista Picassoa (sininen kausi <3). Tutustuin siellä myös Francis Picabian taiteeseen, johon ihastuin ihan täysillä. Viikonlopun kohokohta oli kuitenkin Cité de la Musiquen Paul Klee-aiheisesta näyttelystä, jonka näkökulmaksi oli valittu taiteilijan suhde musiikkiin. Poikkitaiteellisuutta oli hyödynnetty teosesittelyissä ihan tappiin asti: yleensä olen liian kärsimätön käyttämään audioguideja, mutta tässä tapauksessa niihin oli laitettu sävelkatkelmia, jotka toivat ihan uusia ulottuvuuksia koko kokemukseen.

Picassoa - ignooratkaa upea copyright-
merkki, kiitos.

Picabiaa...

...ja lisää Picabiaa. Kaikki kolme kuvaa sponsored
by Google ja pahoittelen, en jaksanut etsiä
teosten nimiä/vuosilukuja.

Lauantaina ennen tuota pahamaineista libanonilaista ruoka-annosta ehdimme käydä vielä Opéra Garnierissa, jota suosittelen lämpimästi! Ulkoapäin kyseinen pramea rakennus muistuttaa lähinnä Vittorio Emanuelen kermakakkumuistomerkkiä Roomassa, mutta on sisältä näkemisen arvoinen. Kullan, marmorin, kristallin ja kertaustyylien määrä on niin ylenpalttinen, että olosta tulee ihan epätodellinen. Kaiken lisäksi huoneet ovat täynnä peilejä, eikä koskaan oikeastaan tiedä, mihin suuntaan katsoisi. Oopperan museokaupassa saa myös kulumaan kiitettävästi aikaa: sieltä löytyy aivan järjettömän ihania naamioita ja pukuhistoriasta kertovaa kirjallisuutta. <3___<3

Muiden nähtävyyksien lisäksi kiersimme muuten Galeries Lafayetten tavaratalon muotiosastot läpi oikein urakalla. Haute couture -muotitalojen mallistoja on mahtavaa katsella, vaikka tietäisikin, ettei koskaan kykene ostamaan niistä edes taskuliinaa, ja kenkäosasto puolestaan on silkkaa rakkautta! Rahvaan puolelta tosin sain muutaman ihanan etukäteisjoululahjan (Minellin ja Desigualin puodeista tarkemmin ottaen).

Olisikohan tuossa tarpeeksi asiaa yhdelle illalle? Sairastaminen on niin älyttömän tylsää, että tarinointi uhkaa mennä överiksi. Koetan nyt piristää itseäni Mozartilla, moniviljakekseillä ja mehulla - lame.

FOOD

Mistäpä muustakaan sitä Pariisista kirjoittaisi kuin ruoasta? Parin kuukauden oleskelun jälkeen paikalliseen safkaan on ehtinyt tottua sekä marketti- että ravintolatasolla. Halpaa ja hyvää syötävää löytää molemmista, kun malttaa etsiä.

Varsinkin rehuista olen ehtinyt villiintyä täällä täysin. Rakastamani munakoisot sekä kesäkurpitsat lähtevät kaupasta noin kilohinnalla kaksi euroa, ja pienen jalkapallon kokoisen salaatinkerän saa eurolla. Kirsikkatomaatit maistuvat täällä juuri sopivan makeilta, kun taas pääasiallaisena proteiininlähteenäni toimivat säilykepavut ja -kikherneet ovat suorastaan naurettavan edullisia. Uuden tuttavuuden olen saanut fenkolista, jota opiskelijakin voi Ranskassa budjetin kaatumatta ostaa. Seuraavaksi ajattelin kokeilla endiiviä! Ainoastaan sipuli on kummallisen hintavaa. O.o

Viimeperjantainen palkinto
ahkerasta lukemisesta: chèvre-pestosalaatti
ja minipullo kuohuvaa.

Toinen ihastukseni on ehdottomasti taboulé. Kuskussalaattia saa täällä valmisruokahyllystä monenlaisena versiona ja kiireiset ihmiset popsivat sitä sangen usein lounaakseen. Kaltaisilleni tumpeloille sopii mainiosti myös suuremman annoskoon tee-se-itse-versio, jossa tarvitsee vain sekoittaa esikypsennetty kuskus tomaatti-minttukastikkeeseen. Omnomnom.

Valmisruoat ovat Pariisissa muutenkin kummallisen maukkaita. Monoprix'n kahden euron kanapasta maistuu ihan oikeasti sekä kanalta että pastalta: Saarioisten savikiekkoihin tottunut suomalaiskuluttaja suorastaan hämmentyy. Tosin varjopuoli asiassa on se, että pakasteisiin tulee turvauduttua vähän liian usein itsetehtyjen terveellisempien mättöjen sijasta. Uunia en onneksi omista, koska muutoin tekisin varmasti pakastepizzaa joka ikinen päivä.

Maitopohjaisten jälkiruokien sekä etenkin vanukkaiden ystävänä olen syvästi kiitollinen markettien kylmähyllyistä, jotka pursuavat tiramisuja, suklaamoussea ja crème brûlétä kohtuuhintaan. Esimerkiksi tiistaina alennuksesta ostamani île flottante osoittautui taivaalliseksi: valkuaisvaahtoa, jonkin sortin vaniljakastiketta sekä paahdettua karamellisoosia. Juustoaddiktina arvostan luonnollisesti homejuusto- ja mozzarellavalikoimia: juustosalaatin vääntäminen on täällä yllättävän edullista. Ilmojen kylmentyessä myös lämmin luomukaakao on pop.

Leivät ja viinit ovat toki asia aivan erikseen. Mikään ei voita boulangeriesta haettua pehmeän rapeaa patonkia tai voita tihkuvaa tuoretta croissanttia. Lienee turhaa todeta, että leivokset (etenkin omenapiirakat) ja keksit ovat aivan jumalaisia. Valitettavasti kaikkeen kyllästyy jossain vaiheessa, ja olenkin viime aikoina kokeillut vähän kuitupitoisempia vaihtoehtoja, koska vatsani tunui sellaisia kaipaavan. Salaatin kaveriksi käy oivallisesti vaikkapa täyteläinen pellavansiemenleipä! Viinejä taas löytyy rähjäisestäkin sekatavarakaupasta suunnilleen euron litkusta Domppaan: esimerkiksi varsin laadukas elsassilainen valkkari lähtee mukaan noin viidellä eurolla. Valitettavasti shampanja ei ole juurikaan sen edullisempaa kuin Suomessa, mutta halpismerkkejä on tarjolla enemmän. Uudenvuodenjuhlia odotellessa! 8)

Vaikka viiniä tulee viikonloppuisin lipitettyä, olen onnistunut irroittautumaan eräästä paheestani. Kofeiini ei enää kuulu ruokavaliooni, mistä olen enemmän kuin iloinen! Rakastan kahvin makua ja tuoksua yli kaiken, mutta valitettavasti jonkinlainen yliherkkyys ko. aineelle on viime vuosina puskenut esille. Ranskassa jokainen kahvila tarjoilee onneksi kofeiinitonta expressoa, jota ainakaan minä en mututuntumalla erota tavallisesta. Aamuisin olen taas alkanut juoda minttuteetä, joka on vatsallekin lempeämpi vaihtoehto. Pystyn vihdoin nukkumaan sikeästi ja nauttimaan silti café crèmestä silloin kuin mieli tekee.

Ehkä jätän rafloista ja pikaruokapaikoista kirjoittelun seuraavaan kertaan. Tässä kuitenkin hyväksi havaittu ja simppeli wokkiresepti.

Tarvitaan:

1 pieni munakoiso
1 pieni kesäkurpitsa
2 kynttä valkosipulia
1 suuri sipuli (myös punasipuli tai salottisipuli käy)
½ fenkoli
1 paprika
1 porkkana
400 g kikherneitä
400 g punaisia linssejä tai kidneypapuja
(Lisäksi soijakastiketta, öljyä ja riisiä/kuskusia/whatever)

Tuorekasvikset pilkotaan - paitsi porkkana, joka kannattaa suikaloida kuorimaveitsellä tai juustohöylällä - ja paistetaan kuumalla pannulla auringonkukka- tai oliiviöljyssä. Säilykkeet heitetään sekaan ja annetaan hautua hetki. Maun mukaan voi lisätä soijakastiketta. Kaveriksi sopii riisi, pasta tai kuskus: itse suosin edellämainittua tabouléta. Myös tsatsikia kannattaa kokeilla joukkoon!

Vie d'étudiante

Mun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta koen jostain syystä suurta tarvetta avautua tänne opinnoistani. Pitäisiköhän mitata kuume?

Kun kyseessä on ranskalainen yliopisto, lienee luontevinta aloittaa byrokratiasta. Täällä oppilaitokseen on kirjoittauduttava kahteen kertaan: hallinnollisesti ja pedagogisesti. Käytännössä opiskelijan on siis napattava ensin  opiskelijakortti sekä eräänlainen paperipumaska yhdestä toimistosta ja suunnattava kohti toisia ilmoittamaan kurssivalinnoista. Opintosuunnitelma on toki toimitettava erikseen jokaiselle laitokselle, jonka järjestämille luennoille aikoo osallistua. Jokaiselle kurssille on myös täytettävä erikseen lappunen, jossa kysytään kaikkea nimestä siviilisäätyyn, urasuunnitelmiin ja graduaiheeseen. Kaiken kruunaa se, että Sorbonnen "pääkkäri" on tolkuttoman sekava rakennus, jonka tarkoitus tuntuu olevan lähinnä ihmisten eksyttäminen. Esimerkiksi filosofian laitoksen löytäminen vaati ainakin multa jännittävää puolen tunnin suunnistusleikkiä. Lisäksi yliopiston vessat ovat ällöttävimpiä ja epähygieenisimpiä paikkoja, joihin olen koskaan joutunut astumaan - säästän teidät yksityiskohdilta. (Note to self: muista kiittää korkeampia voimia suomalaisista saniteettitiloista palatessasi!)

Itse luennot sen sijaan ovat olleet antoisia. En tosin vaihtarina kauheasti arvosta ranskalaisten luennoitsijoiden konekiväärimäistä puhetapaa, mutta ainakin kuullunymmärtämisen pitäisi kohentua ihan kiitettävästi. Erityinen suosikkini on sympaattinen setä, joka pauhaa Ranskan poliittisesta historiasta joka torstaiaamu yhtä innokkaasti. En ymmärrä, miten joku ihminen voi ilmestyä kello kahdeksan reikä reikä papattamaan virkeästi ja terävästi jostakin Vichyn hallituksen kaltaisesta moitteeton puku päällä! Torstaipäivän toinen piristys on metodologiaseminaari, joka pidetään läheisessä leffateatterissa syystä X. Ongelmallista tosin on, että niihin ihaniin pehmustettuihin penkkeihin meinaa nukahtaa joka ikinen kerta.

Myös vähemmän inspiroivia opetusmetodeja on sattunut vastaan. Valitsin innosta puhkuen lähdekritiikkiä ja epistemologiaa käsittelevän kurssin, joka osoittautui asiasisällöltään laimeaksi. Luennoitsijakan ei pahemmin innosta: tiedän olevani itsekin tosikko, mutta kyseinen nainen vie takakireyden ihan uusiin ulottuvuuksiin. "LUKEKAALUKEKAALUKEKAALUKEKAA!!!1" oli hänen toissaviikkoisen opetuksensa mieleenpainuvin anti. Ranskalaista aatelistoa kartoittavan kurssin vetäjä taas on toisella tapaa pelottava: feminiinihtävän ulkokuoren alta pilkistää piinkova professori, joka puhisee halveksuntaansa siitä, että valtio rajoittaa opettajien arvovaltaa.

Stressitasokin alkaa pikku hiljaa nousta, sillä ennen  joulua tiedossa on kahden 10-15-sivuisen kirjaesseen deadlinet. En oikein tiedä, kykenenkö jauhamaan vieraalla kielellä niin paljon juttua siihen mennessä. Esitelmiä on onneksi tiedossa vasta vuodenvaihteen jälkeen.

Loppuun pari kuvaa siitä, mikä täällä opiskelussa on ehdottomasti kivointa - koulukirjojen lukemisesta Luxembourgin puistossa nimittäin.

Mitä tein viime sunnuntaina (osa 2)

Koska heräsin luennolle, jota ei ranskalaisen tyylin mukaan pidettykään, minulla on sopivasti aikaa turista viime viikonlopun seikkailuista. Pariisilaista byrokratiaa ja elämänrytmiä varten pitänee varata kokonainen entry, huoh....

Lauantaina postilaatikkooni oli kolahtanut opiskelijoille tarkoitettu Imagine R -metrokortti vaivaisen puolentoista viikon odotuksen jälkeen (hurraa!). Löysin sen epämääräisestä kirjepinosta vasta seuraavana päivänä ja päätin koeajaa läpyskän toimivuuden saman tien. Muistin lukeneeni jostakin Pariisi-kirjasta - ehkäpä Stephen Clarkelta? - että kuutoslinjan metrolta avautuu upea näkymä kohti Eiffel-tornia, mikäli malttaa ajaa Bir-Hakeimin aseman ohi joen vastakkaiselle rannalle.

Uskokaa tai älkää, kuvassa on metro. :D

Maisema ei tosiaankaan pettänyt odotuksia, vaikka siitä ei valitettavasti saanut kovin selkeää valokuvaa todisteeksi. Itse asiassa kuutonen huristaa melko pitkät pätkät maanpinnan yläpuolella jo siltaa ennen, ja valaistuja katuja on iltahämärässä hauska tarkkailla. Kyydin jälkeen innostunut matkustaja voi ihailla näkymää metrosillan alemmalta tasanteelta, joka ainakin näin lokakuisena pyhäpäivänä oli lähes autio. Tornia lähestyttäessä väkijoukko toki tulee vastaan, mutta siinäkin on oma hetkellinen viehätyksensä.

Retki osoittautui muullakin tapaa hyödylliseksi: harhaillessani kotoa Montparnassen suuntaan kohti metropysäkkiä löysin sattumalta pari sunnuntaiaukioloa harjoittavaa ruokakauppaa. Täällä sellaisten metsästäminen saattaa olla ongelmallista ainakin keskikaupungilla, ja useimmat leipomotkin ovat koko sunnuntain kiinni. Enää ei tarvitse kärvistellä, jos loppuviikon kauppareissulta unohtuu jotakin olennaista.

Nyt palaan hetkeksi koomaamaan ja odottamaan puhelinasentajaa (kyllä, nettiliittymää varten on asennettava lankapuhelin), à bientôt!

Mitä tein viime sunnuntaina (osa 1)

Moi. Mulla on vihdoinkin netti kotona, hurraa! Oikeastaan saan sen virallisesti vasta perjantaina, mutta pystyn surffaamaan operaattorini ilmaisessa WiFissä myös kämpillä. Hurskas aikomukseni olikin päivittää jo viime viikolla, mutta puoliskoni saapuminen Pariisiin torpedoi ajatuksen. Lisäksi en oikein tiedä, mistä aloittaa, koska ensimmäisen kuukauden aikana on ehtinyt tapahtua hurjan paljon. Ehkä kerron aluksi eilisestä, koska sää oli valokuvaukseen sopiva ja ehdin tehdä vaikka mitä mukavaa.

Saatoin puoliskoni lentokenttäjunaan kello 7 aamulla.

Sunnuntaipäivät ovat täällä yleisesti ottaen Hiljaisia isolla H-kirjaimella. Kuvittelin aina, että Helsinki on täysin halvaantunut kaupunki pyhäpäivisin, mutta Ranskassa ero arkeen on vielä suurempi. Kahvilat, raflat ja museot ovat kyllä auki, mutta ihmiset kaikkoavat heti, kun astuu pääkaduilta syrjään - jopa täällä turistialueilla. Omat Pariisi-sunnuntaini ovatkin kuluneet asiaankuuluvasti krapul... siis lepäilyn merkeissä pääosin. Jos kuitenkin aurinkoa ja energiaa riittää, mitä puuhailla?

Säpinää ja vilinää haikailevalle henkilölle oivallinen valinta ovat katukirpparit, ns. vide-grenierit, joita järjestetään säännöllisesti eri kaupunginosissa. Olen itse onnistunut törmäämään niihin sattumalta parinakin sunnuntaina ja viimeksi eilen, jolloin kyseistä tapahtumaa vietettiin lähellä kotikulmiani. Asukkaat olivat täyttäneet rue Mouffetardin vilkkaan ravintolakadun myyntipöydillään aamukymmenestä iltakuuteen ja kaupittelivat sekatavaraa vaatteista kirjoihin ja astioihin. Erityisen paljon tarjolla oli lasten leluja ja vaatetusta sekä kaikenkokoisia ja -mallisia kenkiä. Hinnat vaikuttivat mututuntumalla hiukan Suomen kirppareita korkeammilta, mutta toisaalta suurin osa kamasta oli oikein hyväkuntoisen ja siistin oloista. Jos tavarapaljouteen jaksaa sukeltaa, voi varmasti tehdä mainioita löytöjä, mutta pelkkä tunnelmointikävelykin on nautittavaa.

Ymmärtääkseni sunnuntaisin voi suunnata nelosmetrolla myös kaupungin pohjoislaidan valtavalle markkina-alueelle Porte de Clignancourtin hoodeille. Itse olen tutustunut siihen kahtena helteisenä lauantai-iltapäivänä ja nähnyt ehkä kymmenen prosenttia puodeista. Yhtä kaikki paikka on jännittävä: krääsää, gangstavaatteita, vanhoja kirjoja sekä antiikkihuonekaluja. Eräskin kauppias oli erikoistunut kierreportaisiin, toinen taas rajatieto-henkisiin esineisiin. Lähes jokaisesta kalusteliikkeestä löytyy maskottikoira, ja omistajat istuskelevat kadun laitamilla pelaamassa lautapelejä, lukemassa sanomalehtiä tai naukkailemassa expressoa.

Aivan ehdoton suosikkiajanvietteeni sunnuntaisin on kuitenkin pelkkä päämäärätön kävely - mieluiten mukavassa seurassa, jonka kanssa voi pistäytyä välillä terassikahville. Kiireinen ihmismassa ei vyöry päälle, näyteikkunaostoksia voi tehdä kaikessa rauhassa ja kellonajat voi jättää huomiotta. Puistotkin tuntuvat avarammilta kuin arkisin ja niistä on helpompaa valloittaa aurinkoinen nurkka.

(Luvassa osa 2: mitä tehdä Pariisissa sunnuntai-iltaisin. Stay tuned!)

Pikaista

Taalla ollaan ja toistaiseksi elossa! Dataan nettikahvilassa enka loyda nappaimistosta umlauteja. Olo on jo melkoisen kotiutunut, vaikka ikava yllattaa valilla. Sopeutumisessa auttavat mukavat suomalaiset kaverit, Radio Classique seka hyva ruoka. Ranskalainen pankkitili on vetamassa, puhelinliittyman ja netin saan toivon mukaan parin viikon sisalla. Palaan siis asiaan toivon mukaan omalta koneeltani kuvien ja tarkemman selostuksen kera!

!

Lähtö lähestyy uhkaavasti. Elän tätä nykyä muuttolaatikoiden keskellä vuoroin panikoiden ja vuoroin innosta hyppien. Tekemättä olisi vielä noin kymmenen miljoonaa asiaa, mutta kaipa puuhailu auttaa muutoksen sulattamisessa.

Asunto sentään on plakkarissa, sitä on käyty paikan päällä katsomassa ja näin ollen se on hyväksi havaittu. Maksan toki itseni kipeäksi miniyksiöstä Sorbonnen kulmalla, mutta tuolla sijainnilla asustaisin vuoden vaikka vaatekomerossa. Ilman vanhempien taloudellista tukea tämäkään ei onnistuisi (kyllä, olen laiska kermaperse, joka ei ole juurikaan kartuttanurt opintokassaa käymällä oikeissa töissä), joten suurkiitokset heille siitä!

Lukeminen on viime aikoina yllättäen painottunut Pariisi-aiheisiin kirjoihin, joita löytyi syntymäpäiväpaketeista sekä kirjastosta. Koska opinnot alkavat varsinaisesti vasta syyskuun lopulla, ehdin turisteerata kolmisen viikkoa kaupungissa ja hyödyntää mainiosti ko. teosten vinkkejä, jipii! Aloitin Taide ja arkkitehtuuri: Pariisi -perusläpyskällä, mikä osoittautui sangen hyväksi ideaksi: runsas kuvamateriaali sekä kaupunginosittain jaettu rakenne auttoivat hahmottamaan eri kortteleita syvemmin. Siipalta saatu uunituore Lonely Planet -opas taas pääsee oikeuksiinsa erityisesti edullisten ruokapaikkojen metsästyksessä. Kämppäni lähistöllä sijaitsee sen mukaan ainakin halpa tiibetiläinen ravintola, jonka tahtoisin kernaasti koeajaa. Samoin pienen reippailumatkan päässä sijaitseva hammam teehuoneineen on koettava ehdottomasti.

Toisentyyppistä iloa tuottivat äidiltä saadut brittiläiset Pariisi-teokset. Stephen Clarken Paris Revealed: The Secret Life of a City osoittautui äärimmäisen hauskaksi sekä rennoksi luettavaksi, josta saattoi poimia lukuisia hyödyllisiä vihjeitä käytännön ranskalaiselämää ajatellen. Kuumimmista hipsteralueista sekä nykytaiteen trendeistä kiinnostuneille kirja antaisi varmasti vielä enemmän: Clarke asuu nimittäin cooliusastettaan kovaa vauhtia kasvattavassa 19. kaupunginosassa ja tarinoi luonnollisesti kotikulmistaan runsaanlaisesti. Historiallisista anekdooteista innostuville Graham Robbin Parisians: An Adventure History of Paris on puolestaan oiva valinta. Sen esseistiset sekä elävät kuvaukset tuovat mukavaa vastapainoa perinteiselle narratiiviselle historiakuvalle, joskaan tyylillisesti kaikki kertomukset eivät olleet ihan omaan makuuni. Ennen lähtöä yritänkin vielä kahlata läpi kirjastosta napatun Colin Jonesin perushistoriikin nimeltä Paris: Biography of a City, joka raskaasta datamäärästään huolimatta ajaa asiansa oikein mainiosti.

Lukematta on vielä tällä haavaa kaikkein kiinnostavin opus. Georges Pillementin Paris Disparu nimittäin käsittelee kaupungin historiaa sen kadonneiden sekä tuhoutuneiden rakennusten kautta. Pikaisen selailun perusteella teos sisältää tapauskertomusten lisäksi useita kauniita painokuvia. Sormia syyhyttää jo, vaikka pääni taipuu vielä hieman kankeasti ranskankieliseen tekstiin.

Sepä siitä. Seuraavaksi keskityn ranskalaisuuden vähemmän mukaviin puoliin kuten pankkitilin hankintaan, nettiliittymän pohtimiseen sekä kurssien todellisten opintopistemäärien metsästykseen.

Long time no see?

VIHDOIN sain aikaiseksi kirjoittaa jotain tännekin. Kesä on mennyt lomailusta huolimatta ohi hujauksessa - lähinnä siis paperisodan ja asunnon metsästämisen merkeissä. Näillä näkymin tästä tulee aika lailla Pariisi-blogi syyskuusta lähtien, ja toivottavasti päivitystahtikin tihenee ulkomailla.

Ystäväni Em oli heittänyt minua tällaisella hauskalla blogihaasteellakin hiljaiselon aikana, kiitokset siitä! Kaltaiselleni homssuiselle henkilölle kosmetiikkatuotteiden listaaminen osoittautui sangen piristäväksi vaihteluksi.

1. Thank the person who tagged you and link to their blog.
2. Put the Top 10 Award logo on your blog. 
3. List your top 10 cosmetics. 
4. Choose 10 bloggers to tag, link to their blogs, and let them know.

Kylpyhuoneeni kaapista löytyvät siis seuraavat tärkeät putelit ja purnukat:

1. Elizabeth Ardenin Green Tea Revitalize EdT, joka on aarteeni. Sain sen muinoin ylioppilaslahjaksi ja rakastuin raikkaaseen tuoksuun välittömästi. Lähiaikoina pitäisi sijoittaa uuteen satsiin, kun tuo alkuperäinen alkaa vedellä viimeisiään. Vaikken meikkaa arkisin, tykkään ylipäänsä imppailla ja suihkia hajuvesiä. Aamumetron kanssamatkustajat epäilemättä rakastavat minua.............

2. The Body Shopin Coconut Milk Body Lotion, jota läträän iholleni päivittäin. Olen vartalovoideaddikti, mutta tämä on sekä koostumukseltaan että tuoksultaan ylitse muiden. Tosin Body Shopin muutkin tuotteet miellyttävät nenääni suuresti.

3. Aqualan-perusvoide, jonka tarkemmin ajatellen olisi pitänyt olla listan ensimmäisenä. Kuiva ja atooppinen ihoni ei kestäisi Suomen v-mäistä talvea ilman tätä kostuketta. Lisäksi voide on hurjan monikäyttöinen: se tehoaa niin pieniin hiertymiin kuin kutiseviin itikanpuremiinkin.

4. Nivean Peel soft! - Mild scrub cream, jonka poimin sattumanvaraisesti kaupan hyllyltä. Kuorin sillä lärvini pari kertaa viikossa, ihoni tykkää ja finnit pysyvät pääosin poissa. Tuoksukin on miellyttävä.

5. Palmolive Naturals -sarjan Milk & Almond -deodorantti, jota olen suosinut jo pitemmän aikaa. Se on tehokas, mutta mukavan mieto, ja hintakin sopii opiskelijan budjettiin.

6. Natuviven käsivoiteet, joihin ihana anoppini tutustutti minut. Omistan tällä hetkellä sekä papaijalta että sitruunaruoholta tuoksuvat versiot enkä osaa päättää, kummasta pidän enemmän. Näistä tulee oikein ylellinen olo.

7. Wellaflex Hairspray (Ultra Strong Hold), jonka kuorintavoiteen tavoin poimin summamutikassa  lähimarketista. Kyseessä on ensimmäinen hiuslakka, joka minusta tuoksuu oikeasti hyvältä. Kovin usein en tällaisia tuotteita kuitenkaan käytä, koska laiminlyön hiuksiani aika tehokkaasti (kävin mm. viimeksi kampaajalla kolme vuotta sitten... öhm). Kaipa niitä on silti hyvä olla varastossa juhlia varten.

8. L'Occitanen kirsikantuoksuinen huulikiilto, joka osoittautui todella riittoisaksi sekä ihoa helliväksi. Valitettavasti tiemme erosivat laukkuvarkauden yhteydessä viime keväänä. Tykkään tosin muistakin em.puljun tuotteista hurjan paljon: harmi vain, että ne ovat aika hintavia.

9. Hammaslanka, jonka suhteen tuoksulla ja valmistajalla ei ole väliä. Ientulehdukset ovat ikäviä, joten olen kaikenlaisten hammasjuttujen suurkuluttaja. Purkan  jauhamista voisi silti näillä määrillä vähentää.

10. Pinsetit, joiden merkistä minulla ei ole aavistustakaan - jotkut vähän parempilaatuiset ne ovat ainakin olevinaan. Kulmakarvani pensastuvat varsin nopeasti, joten harvennukselle on säännöllistä tarvetta. Lisäksi poskessani on luomi, joka koettaa sinnikkäästi kasvattaa pari viehättävää mustaa haituvaa. Kunnon työkalulle löytyy siis käyttöä.

Siinä tulikin osapuilleen kaikki omistamani kosmetiikka joitakin meikkejä lukuun ottamatta. Kiviäkin toki kiinnostaa, millaista deodoranttia käytän, mutta hauskaa näitä oli kirjoitella. Koska blogillani on ruhtinaalliset kaksi lukijaa, joista toiselta sain tämän haasteen, voin nakata sen eteenpäin vain Mandalle. Enjoy!

Joskus tenttikirjakin kolahtaa.

"Anxiety leads us to drop the mask of our everyday familiarity with the world. Anxiety makes everything of such little significance that even our own sense of self is lost. Anxiety is the recognition of a certain nothingness, a groundlessness in our existence. As Sartre will later describe it, anxiety leads us into a kind of vertigo where we literally have no ground beneath our feet. For Heidegger, this is not properly understood as a subjective psychological phenomenon, but a structural possibility of our existence which brings us face to face with the problematic nature of our lives and the meaning we attach to living. Anxiety is distinctive in its world-disclosing possibilities."

- Dermot Moran: Introduction to Phenomenology, s. 241 (Routledge 2000)

El Greco: Näkymä Toledosta (n. 1596-1600)

P.S. Kannattaa tsekata tämä piristävä blogi.  Jäin koukkuun.
P.P. S. Olen ollut taas vähän laiska kirjoittamaan. Koetan korjata asian.

PARIS

Nyt se on virallista: lähden syksyllä opiskelemaan kaupunkiin, jota rakastan! ^_^

Le Marais on viehko kaupunginosa...

...ja Place des Vosges aivan uskomaton.

Pariisi on minulle aivan erityinen paikka - niin kliseinen maine kuin sillä onkin. Olen käynyt siellä viisi kertaa ja tykästynyt jokaisella matkalla syvemmin. Vanhat rakennukset, museot, leipomot ja metrotunnelien tuoksu herättävät tunteen turvallisuudesta. Turisteja toki riittää, mutta en koskaan ole osannut ajatella Pariisia samankaltaisena ulkoilmamuseona kuin esimerkiksi Roomaa. Kaupungin arkielämä tulee vastaan, jahka malttaa astua syrjään bulevardeilta tai latinalaiskortteleista.

Myönnän, että mielikuvani ko. kaupungista on reippaasti romantisoitu. Realiteetit iskevät varmasti päin kasvoja viimeistään asuntoa metsästäessä. Käytännön asioissa pärjääminen hirvittää muutoinkin jo etukäteen. Juuri nyt olen kuitenkin liian innoissani murehtiakseni turhia! Pääsen vuodeksi ravaamaan ilmaiseksi taidenäyttelyissä, viittaamaan tutkintorakenteille kintaalla Erasmus-vapauden nimissä sekä kaikella todennäköisyydellä soittamaan hieman pianoakin.

Kaiken kruunaa se, että lähden puolen tunnin päästä lentokentälle ja viikon lomalle kohti Nizzaa! (:

Kynä hukassa

Olen juonut kaksi päivää tervaa erään lyhyen tekstin parissa. Vaikka miten päin rakentelen, väännän ja käännän, virkkeistä tulee suttuisia ja epämääräisiä. Raakaversio on nyt valmis, mutta edelleen auttamattoman kaukana siitä, mitä tahtoisin.

Jossain määrin tällainen asenne leimaa suhdettani kaikkeen kirjoittamiseen: se on aina yhtä vaikeaa, väsyttävää ja ärsyttävää. Kaikki sanavalinnat on mietittävä moneen kertaan ja mahdolliset synonyymit etsittävä pieteetillä. Etukäteen on oltava tarkka suunnitelma, esimerkiksi miellekartta, jotta sen voisi lopulta kääntää päälaelleen. Oikoluvun hetkellä iskee itsesääli, kun koko rakennelma näyttää sittenkin onnettoman typerältä. Ei auta kuin klikata sähköpostin Send-painiketta silmät kiinni ja toivoa parasta.

Tietenkään tunne ei aina ole näin ikävä. Joskus teksti tuntuu jäsentyvän kuin itsestään, ja jotkin kouluesseet osoittautuvat siedettäväksi jopa toisella lukukerralla. Kun kirjoittaminen kuitenkin vie opiskelijan ajasta leijonanosan, voisi sen vaatimaa kärsivällisyyttä kaiketi kehittää.

Tahtoisin lisäksi päästä eroon helmasynnistäni metakielestä. Kammoan korkealentoisesti kirjoitettuja, pseudotieteellisiä tai -taiteellisia tekstejä - ja silti sorrun omissa esseenraakileissani juuri näihin virheisiin. Pröystäilynhalu vie petollisella tavalla mennessään, eikä mehukkaita adjektiiveja ole koskaan hauskaa karsia pois. Erityisen helposti näin käy tilanteissa, joissa teoreettinen viitekehys on välttämättömyys: kandidaatintutkielmani on elävä esimerkki tästä.

Jospa joskus oppisi ilmaisemaan vaikeita asioita elegantisti ja pelkistetysti! Ehkä sinnikkyys vie sillä tiellä edes vähän eteenpäin.

Tämä mies kirjoitti äärimmäisen syvistä asioista äärimmäisen upeasti. Kuva täältä.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Viime viikkojen aikana elämäni on tuntunut pyörivän pitkälti ruoan ympärillä. Juhlapyhien seurauksena olen nauttinut useamman ravintola-aterian, hyötynyt läheisten kokkaustaidoista sekä korkannut grillikauden. Maukkaita juomatarjoiluja ei myöskään sovi unohtaa. Tässäpä muutama maistiainen mukavista pääsiäis- ja vapputunnelmista!

Kiirastorstaina koeajoimme lähisuvun kanssa Yrjönkadun libanonilaisen Farouge-ravintolan. Lähi-idän kala- ja kasvispainotteisen keittiön ystävänä olin ehtinyt jon ennalta kuolata kyseisen paikan ruokalistan perään. Libanonilainen ruoka kiinnosti lisäksi eksotiikkansa puolesta: moni meistä ei ollut aiemmin tutustunut siihen.

Bulgursalaattia minttuineen päivineen, om nom. Kuva täältä.

Odotukset eivät pettäneet. Etenkin alkuruoat - muunmuassa täytetyt herkkusienet, munakoisotahna sekä bulgursalaatti - säväyttivät sekä täyttivät vatsasta leijonanosan. Paremman puoliskon kanssa puhuimmekin, että seuraavalla käyntikerralla keskitymme kenties pelkästään niihin. Pääruoissakaan ei toki ollut mitään vikaa, mutta mezeille ne eivät meistä vetäneet vertoja. Mausteet sekä suuret, valinnaiset kasvislisäkkeet osoittautuivat silti oivallisiksi, joskin pienisyömäisille tiedotettakoon, että annoskoko saattaa aiheuttaa tukaluuden tunnetta. Ateriaa voi kuitenkin sulatella kera libanonilaisen kahvin sekä suklaakonvehdin, mikä omalta osaltani kruunasi koko ravintolaelämyksen. Kardemummalla maustettu, makeahko ja vahva ahwe valloitti ainakin tämän kofeiiniaddiktin sydämen!

Maailman maukkain öttiäinen. Kuva täältä.

Myös Herttoniemenrantaan hiljattain avattuun kreikkalaisravintola Thalassaan tuli pyhien jälkeen tutustuttua perhepiirissä - tosin erilaisella kokoonpanolla. Vaikka kyseessä on edellistä rennompi sekä muullakin tavoin erityyppinen paikka, vakuuttivat myös Thalassan annoksissa erityisesti alku- ja jälkiruokaosiot. Äyriäislajitelman valkosipulidippi, halloumi- ja fetajuustot sekä mehukkaat oliivit olivat oivallisia, ja pulleita jättikatkarapuja tuli suorastaan ahmittua sekä alku- että pääruoan puitteissa. Lihansyöjät olivat ilmeisen tyytyväisiä souvlakeihinsa, jotka tarjoiltiin lankkuperunoiden sekä kolossaalisen kreikkalaisen salaatin kanssa. Pieniruokaisille siis jälleen varoituksen sana! Erityismaininnan ansainnee poikkeuksellisen ystävällinen palvelu: pääruoan pieni myöhästyminen hyvitettiin ilmaisella jälkiruoalla, jollaiseksi valikoitui suussasulava baklava-leivos.

Kaikista maistuvimmat katkaravut sain silti appivanhempien grillistä pääsiäismaanantaina. Avokadon, mangon ynnä muiden kasvisten kanssa ne ovat joka kerta suorastaan lyömättömiä. Kun kyytipojaksi ottaa hieman valkoviiniä, on kevätillan kohokohta taattu. Kevyeksi loppusilaukseksi taas sopii esimerkiksi puoli purkillista Ben & Jerry's -kinuskijätskiä.

Jäätelötaivas!

Mieleenpainuvin pääsiäisateria syntyi lopulta kihlattuni parituntisen uurastuksen tuloksena. Italialaishenkinen menu käsitti pastaa, lihapullia ja tomaattikastiketta sekä yrtti-majoneesikuorrutettua lohta sitruunarisotolla ryyditettynä. Runsaasti basilikaa ja parmesaania sisältänyt tomaattisoosi toimi Barillan täysjyväpastan kanssa taivaallisesti: kyseistä maukasta ja kohtuuhintaista spaghettilaatua kannattaa muuten kokeilla arkiruoissakin. Lihapullista en voi ikävä kyllä sanoa muuta kuin että ne tuoksuivat mainioilta ja saivat ylistystä syöjiltä. Sen sijaan pehmeää lohta ja pikanttia sitruunarisottoa söisin vaikka joka päivä. Resepteistä muuten todettakoon, että pasta on puolisoni oma potpuri, kun taas lohi-risottokombinaatio on peräisin jostakin keittokirjasta, jonka nimeä en valitettavasti tähän hätään muista.


Jotta luettelo ei loppuisi liian lyhyeen, on mainittava vielä seuraavat herkut: isoisän lämminsavulohi sekä kevätparsa, isän valkosipuliperunat, ystäväperheen sienisalaatit ja kaalipiirakat sekä anopin omatekoiset vappumunkit. Kaikki tuo on huuhdeltiin luonnollisesti alas usealla litralla kuohuviiniä. Ja kun pieni laskuhumala vappuaattona iski, tarjosi olutravintola Kaisla vielä makoisat vohveliperunat valkosipulimajoneesilla.


P. S. Tämä vuodatus on omistettu Gustav Hägglundille.

Jälkipyykkiä

Paha enneuni siis toteutui. Perussuomalaiset ottivat murskavoiton, kokoomuksesta tuli suurin puolue ja vihreä liike kärsi tappion. Vasemmisto sentään piti pintansa. Myös keskustan oppositioasemasta olen, myönnettäköön, hyvin vahingoniloinen.

Vaalien positiivisin vaikutus lienee se, että ne ovat ravistelleet kaltaisiani keskivertoäänestäjiä, jotka eivät omista jäsenkirjoja saati seuraa tarkkaan poliittista päätöksentekoa. Siinä mielessä persuretoriikassa hoettu ontto "muutos"-mantra on hyvinkin tervetullut: se on saanut kaltaiseni norsunluutornissa nuokkuvan humanistin harkitsemaan hyvin vakavasti jonkin puolueen riveihin liittymistä. Ei auta kuin katsoa peiliin ja terästäytyä kansalaisena, mikäli tahtoo edistää omia yhteiskunnallisia arvojaan.

Myös sosiaalinen media on saanut kiintoisat mittasuhteet viime päivien vaalipolemiikissa. Facebook-statusten sävy tuntuu ainakin omien tuttujeni kesken jakautuneen kahtia: yhtäältä niihin, jotka avoimesti kauhistelevat tuloksia ja toisaalta niihin, jotka toppuuttelevat edellisiä hieman huvittuneeseen sävyyn. Myönnän itsekin liittyneeni napin painalluksella sellaisiin ryhmiin kuin "EI perussuomalaiselle Suomelle" sekä "Vaalipettymys", vaikka ne tuskin riittävät relevantiksi poliittiseksi protestiksi. Toisaalta olen rauhoittelijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että demokratiaa on toden teolla toteutettu ja että nykytilanne on vain nieltävä. Silti en ymmärrä, miksi oikeistopopulismin huimasta noususta ei saisi olla näkyvästi huolissaan.

Kyllä, tiedostan, etä 19 prosenttia on vain alle viidesosa kaikista äänestäjistä. Kyllä, tiedostan, että perussuomalaiset ovat vasta kolmanneksi suurin puolue. Kyllä, tiedostan, että kaikista radikaaleimmat ehdokkaat jäivät luultavasti eduskunnan ulkopuolelle. Tosiasia on silti, että perussuomalaisten kannatus on ampaissut todella korkealle todella lyhyellä aikavälillä. Minusta se on pelottavaa - etenkin, kun vastaavanlainen liikehdintä tuntuu olevan yleiseurooppalainen ilmiö.

Tähdennettäköön vielä, että perussuomalaisten kannattajilla - joita löytyy myös omasta kaveripiiristäni - on toki oikeus mielipiteisiinsä. Niistä on voitava väitellä asiallisesti ja ilman ad hominem -argumentteja puolin sekä toisin. Itselleen on silti oltava rehellinen. Voin todeta suoraan, etten suvaitse perussuomalaista arvopohjaa, joka minusta nojaa aukkoisiin sekä yliampuviin argumentteihin, vaikka koettaisinkin ymmärtää sen juuria ja keskustella niistä. Olkoon tällainen tekopyhää elitismiä tai ei, olisin ihan oikeasti kiinnostunut tietämään ne syyt, joiden perusteella esimerkiksi yli 10 000 suomalaista äänesti Kike Elomaata.

Jotta teksti ei loppuisi toivottoman synkkiin tunnelmiin, laitan pari osuvaa loppukevennystä:

"Ensimmäinen täysin maahanmuuttajataustainen ehdokas eduskuntaan" (Lehti 18.4.2011)

"Punavuori uhkaa irtautua Suomesta" (Lehti 18.4.2011)

Juhlavuosi- ja vaalitunnelmia

Lainasin maaliskuussa hetken mielijohteesta Alan Walkerin kuuluisan Liszt-elämäkerran (1983-1997) kaksi ensimmäistä osaa. Niteiden massiivisuus hieman hirvitti, mutta teos imaisikin mukaansa alta aikayksikön. Sitä ei siis syyttä ole ylistetty perinpohjaisimpana ja parhaana tieteellisenä katsauksena säveltäjän vaiheikkaaseen elämään.

Pianomusiikin grand old man (täältä).

Aivan ensimmäiseksi on pakko nostaa hattua Walkerin kurinalaiselle sekä laajalle lähdetyöskentelylle. Kirjoittaja on ilmeisesti käynyt läpi osapuilleen kaiken merkittävän alkuperäisaineiston Iberian niemimaan ja Istanbulin välillä - lukuisista arkistomatkoista puhumattakaan. Jokikinen Lisztiin liittyvä yksityiskohta, legenda ja huhupuhe on selvitelty pieteetillä. Kirjoittaja antaa aikalaiskuvauksille aivan konkreettisestikin paljon tilaa lainaten laajalti sanomalehtitekstejä, kirjeitä sekä juridisia dokumentteja. Tästä huolimatta Walkerin kerronta on yhtenäistä sekä eheää, ja nykypäivän lukijalle siinä on jopa nostalgista tyylillistä patinaa. Alaviitteetkin ovat kaikkea muuta kuin tylsää luettavaa: ne tukevaat eloisasti leipätekstiä ja antavat oivalliset puitteet jatkotutkimukselle.

Walker nivoo Lisztin musiikinkin osaksi teoksensa kronologista narratiivia, mikä osoittautuu haastavuudestaan huolimatta onnistuneeksi ratkaisuksi. Teoreettista analyysiä löytyy, mutta sekin tähtää ennemmin tyylillisen kokonaiskuvan luomiseen kuin epäolennaisissa yksityiskohdissa nysväämiseen. Siksi kaltaiseni asiaan perehtymättömänkin lukijan mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä. Myös Lisztin taiteellinen monipuolisuus korostuu, kun Walker tekee tarkasti selkoa pianisti-säveltäjän esseistä, konserttiohjelmistoista sekä kirjallisen ja uskonnollisen mielenkiinnon kohteista.

Alan Walkerin suurteos on kattavammastakin historiallisesta näkökulmasta käsin oivallinen johdatus 1800-luvun kulttuurielämään. Kirjoittaja koluaa Lisztin matkassa Euroopan metropoleja, merkkihenkilöitä sekä poliittisia kuohahduksia. Esimerkiksi vuoden 1848 yhteiskunnalliset myrskyt on ujutettu biografiseen tekstiin sangen tiiviisti ja elegantisti. Aivan erityisen kiehtovaksi muodostuu myös 1830-luvun pariisilaisen taide-elämän kuvaus: Chopinin, George Sandin, Lamartinen sekä Eugène Suen kaltaiset hahmot vilahtelevat teoksen sivuilla päätähuimaavalla tiheydellä. Taiteilijaverkoston tiiviydestä kertoo jotain se kuriositeetti, että Victor Hugon Kurjat-romaanin (1862) Cosette lienee saanut nimensä Lisztin Cosima-tyttäreltä.

Summa summarum: suosittelen suuresti kenelle tahansa 1800-luvun kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle. Juuri tällaista elämäkertateksti on parhaimmillaan: sujuvaa, mielenkiintoisesti rakennettua ja silti järjestelmällistä.

Liszt Weimarissa (kuva täältä).

P. S. Lähden pian äänestämään. Yleensä vaalivalvojaisia on ollut mukava seurailla illalla televisiosta, mutta tällä kertaa mahdollinen tulos herättää hieman huolta ja ahdistusta. Näin kaiken kukkuraksi viime yönä traumaattista painajaista, jossa isäni oli päättänyt liittyä persuihin. Toivon todella, ettei kyseessä ole minkään sortin enneuni!

Jaloa sarjakuvaa

Eräs ystäväni tutustuttu minut Hark! A vagrant -nimiseen sarjakuvasivustoon. Jäin koukkuun ja voin suositella muillekin! Stripit ovat varsin piristäviä, ja aiheita löytyy pukudraamoista musiikkiin sekä sattumanvaraisempiin ideoihin. Itse taiteilijalla on yliopistotutkinto historiasta, joten suuri osa sarjakuvista liittyy luonnollisesti menneisyyteen.

Koska herrat Frédéric Chopin sekä Franz Liszt ovat viime aikoina juhlineet pyöreitä (200) vuosia, tämä näkökulma on aivan ehdottoman pakko jakaa:

Tykkään aivan erityisesti Virtuoso-stripistä: kummankin säveltäjän luonteenpiirteet tulevat aika osuvasti esille. Tuo viimeinen on myös melkoisen hauska! Työ löytyy siis alun perin täältä.

Myös Beethovenista löytyy myös aika kuvaava teos:

Alkuperäinen on nähtävissä täällä.

Loppukevennyksenä ikuinen suosikkini Friedrich Nietzsche (joka muuten myös sävelsi):

Alkuperäinen siis täältä.

Kuten huomannette, tuulisen, kylmän sekä ikävän opiskelupäivän piristys on taattu.